torstai 23. elokuuta 2012

Läsnä ja lähellä

Kuten Leena Kärras kommentissaan edelliseen postaukseeni kirjoitti, masentuneen on hyvin vaikea olla läsnä toiselle. Olen pannut merkille, että läheisyys ahdistaa minua, vaikka kaipaan hellyyttä ja ihon kosketusta sekä henkistä yhteyttä sekä mieheeni että ystäviini. Ystävien käytyä luonani, olen suunnattoman väsynyt; jo tunnin läsnäolo vie voimani. En jaksa kanssakäymistä, keskustelua ja harrastuksia yhdessä, vaikka niitä erityisesti nyt kaipaan. Ystävän vierailun jälkeen en halua tavata ketään moneen päivään. Miehellenikään en ole läsnä, vaan pakenen tietokoneeni äärelle lukemaan, kirjoittamaan tai pelaamaan pelejä.

Parisuhteessamme emme puhu paljoa toisillemme, vain jotain arkista, esim. "mitä syödään?" Mirikuun kommentti sai minut taas ajattelemaan tuota yhteiselomme hiljaisuutta, joka on alkanut hiertää mieltäni. Emme ole koskaan pitkiä keskusteluja käyneet keskenämme ja varsinkaan tunteistaan mieheni ei osaa puhua mitään. Mutta hän osoittaa hellyyttään herkästi hipaisemalla poskeani, antamalla aamu- ja iltasuukon sekä usein myös ulos lähtiessäni ja takaisin kotiin palattuani hän suutelee minua.

Minulla on hakusessa omista tarpeistani puhuminen miehelleni. En enää muista, miten seurusteluaikana ilmaisin hänelle seksin tarpeeni. Se oli jotenkin ihan luonnollista kanssakämistä, ei sitä tarvinnut ajatella ja selostaa, mitä tarvitsen; mieheni tyydytti minua monin tavoin. En ole oppinut sanoin pyytämään, mitä tarvitsen. Olen tyytynyt siihen, mitä milloinkin olen sattunut saamaan. Ja seurustelun alkuaikoina sain yllinkyllin seksistä. Aikaa myöten masennuksen ja masennuslääkkeiden hiljentäessä seksinnälän tarve tuntea toinen lähellään ei ole hävinnyt. Enkä enää ole tyytyväinen hiljaiseloon seksin suhteen. Terapeutillani taitaa olla luulo, että seksi vain hiipuu iän myötä... Tästä voisin kirjoittaa enemmänkin joskus toiste.

Olemme molemmat sekä mieheni että minä olleet pitkään (monia vuosia) enemmän ja vähemmän masentuneita. Parisuhteemme on kuitenkin turva ja suoja. Koti on tärkeä paikka, missä mieheni elää kanssani. Vuosien myötä minua on hiertänyt yhä enemmän tietoisuus siitä, että elämme kumpikin omissa maailmoissamme. En tiedä mieheni maailmasta juuri muuta kuin sen, että hän seuraa mielellään urheilukilpailuja. Penkkiurheilu on hänen harrastuksensa numero Yksi. Siitä on tullut minulle jopa kiusa ja piina, koska en ole kiinnostunut kuulemaan, kuka juoksi sadasosasekunnin lujempaa kuin toinen tai mitä ovat maailmanennätystulokset kussakin urheilulajissa.

Minä nautin katsoa vain paritanssia, pariluistelua ja voimistelua. Nautin siitä, kuinka hallitusti ja taiteellisesti urheilijat liikkuvat. Heidän sijoittumisistaan maailmantilastoissa en piittaa; vain se, kuinka kaunista liikunta on, ilahduttaa minua sen hetken, kun urheilijat ovat esillä.

Ei kommentteja: