torstai 23. elokuuta 2012

Läsnä ja lähellä

Kuten Leena Kärras kommentissaan edelliseen postaukseeni kirjoitti, masentuneen on hyvin vaikea olla läsnä toiselle. Olen pannut merkille, että läheisyys ahdistaa minua, vaikka kaipaan hellyyttä ja ihon kosketusta sekä henkistä yhteyttä sekä mieheeni että ystäviini. Ystävien käytyä luonani, olen suunnattoman väsynyt; jo tunnin läsnäolo vie voimani. En jaksa kanssakäymistä, keskustelua ja harrastuksia yhdessä, vaikka niitä erityisesti nyt kaipaan. Ystävän vierailun jälkeen en halua tavata ketään moneen päivään. Miehellenikään en ole läsnä, vaan pakenen tietokoneeni äärelle lukemaan, kirjoittamaan tai pelaamaan pelejä.

Parisuhteessamme emme puhu paljoa toisillemme, vain jotain arkista, esim. "mitä syödään?" Mirikuun kommentti sai minut taas ajattelemaan tuota yhteiselomme hiljaisuutta, joka on alkanut hiertää mieltäni. Emme ole koskaan pitkiä keskusteluja käyneet keskenämme ja varsinkaan tunteistaan mieheni ei osaa puhua mitään. Mutta hän osoittaa hellyyttään herkästi hipaisemalla poskeani, antamalla aamu- ja iltasuukon sekä usein myös ulos lähtiessäni ja takaisin kotiin palattuani hän suutelee minua.

Minulla on hakusessa omista tarpeistani puhuminen miehelleni. En enää muista, miten seurusteluaikana ilmaisin hänelle seksin tarpeeni. Se oli jotenkin ihan luonnollista kanssakämistä, ei sitä tarvinnut ajatella ja selostaa, mitä tarvitsen; mieheni tyydytti minua monin tavoin. En ole oppinut sanoin pyytämään, mitä tarvitsen. Olen tyytynyt siihen, mitä milloinkin olen sattunut saamaan. Ja seurustelun alkuaikoina sain yllinkyllin seksistä. Aikaa myöten masennuksen ja masennuslääkkeiden hiljentäessä seksinnälän tarve tuntea toinen lähellään ei ole hävinnyt. Enkä enää ole tyytyväinen hiljaiseloon seksin suhteen. Terapeutillani taitaa olla luulo, että seksi vain hiipuu iän myötä... Tästä voisin kirjoittaa enemmänkin joskus toiste.

Olemme molemmat sekä mieheni että minä olleet pitkään (monia vuosia) enemmän ja vähemmän masentuneita. Parisuhteemme on kuitenkin turva ja suoja. Koti on tärkeä paikka, missä mieheni elää kanssani. Vuosien myötä minua on hiertänyt yhä enemmän tietoisuus siitä, että elämme kumpikin omissa maailmoissamme. En tiedä mieheni maailmasta juuri muuta kuin sen, että hän seuraa mielellään urheilukilpailuja. Penkkiurheilu on hänen harrastuksensa numero Yksi. Siitä on tullut minulle jopa kiusa ja piina, koska en ole kiinnostunut kuulemaan, kuka juoksi sadasosasekunnin lujempaa kuin toinen tai mitä ovat maailmanennätystulokset kussakin urheilulajissa.

Minä nautin katsoa vain paritanssia, pariluistelua ja voimistelua. Nautin siitä, kuinka hallitusti ja taiteellisesti urheilijat liikkuvat. Heidän sijoittumisistaan maailmantilastoissa en piittaa; vain se, kuinka kaunista liikunta on, ilahduttaa minua sen hetken, kun urheilijat ovat esillä.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Minä tahdon tähtiin

Pääsin sanomasta, että niinköhän masennus helpottaa, kun jo tänään maatamatava alakulo iski mieleeni. Kerroin terapeutille pelkojani mieheni suhteen. Hänellä on uniapnea ja pitkät hengityskatkot ovat huolestuttaneet minua kovasti. On tullut ajatuksia, että kuoliko hän nyt ja mitä mä teen jos hän on kuollut. Mutta aina hengitys on jatkunut tauon jälkeen - ja minä olen hengähtänyt helpotuksesta.

Mutta se, että mieheni nukkuu niin paljon eli melkein 12-tunnin yöunet ja aamiaisen jälkeen viekä 3-4 tunnin unet ovat jättäneet minut yksinäiseksi henkisesti  - ja minusta on tullut hiljainen ts. en osaa tuoda julki ajatuksiani sittenkään kun mieheni on hereillä. Tunnen olevani hylätty omiin ajatuksiini. Mieheni ei niitä kysele, hän vain uinuu unimaailmassaan ja yli kaksi viikkkoa hän makasi sohvalla katsellen Lontoon olympialaisia. Onneksi ne loppuivat niin pääsee katsomaan muutakin kuin urheiluselostuksia. (Harmi kun toinen televisiomme ei toimi. Sen digisovitteimessa on jokin vika,)

Parisuhteemme ei toimi oikein. Tunnen olevani miehelleni ennemminkin sisko kuin vaimo. Terapeutti puhui kumppanudesta, joka kasvaa pitkän avioliiton myötä. Onhan se hyvä, että meillä on se yhteys. Mutta minä haluaisin olla rakastajatar, jota mieheni ihailee.Kaipaan enemmän tunteita peliin. Kumppanuus on hyvä ja turvallinen olotila. Mutta se ei herätä tunteita elämään niinkuin rakastelu. Terapeutin toteamus, että seksuaalisuus hiipuu, jos ei harrasta seksiä. Pitemmän ajan kuluessa se vain häipyy pois. Ei kai vaan ole tapahtunut niin meille. Vaikka ujostelen miestäni, tahdon seksiaktia ja orgasmeja; mielenlentoa taivaisiin ja ihanaa raukeutta rakastelun jälkeen.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Masennus helpottaa

Sitten heinäkuisten ahdistusten jälkeen elokuu on alkanut hyvissä merkeissä. Elämänilo on palannut ja on tuntunut ihan OK olla ja elää. Pientä omantunnon kolkutusta aiheuttaa se, etten ole paljoa ulkona liikkunut. Tässä kuussa olen käynyt ruokakaupassa vain pari kertaa, mieheni on ollut siinä aktiivisempi. Kaupungilla ei ole tullut käytyä ja vain pari kertaa olen kävellyt luontopolulla, josta ylhäällä keväinen kuva. Sensijaan olen voimistellut sisällä ja venytellyt lihaksiani. Kovin jäykäksi olen muuttunut vanhemmiten. Lonkat ja selkä jumittaa eikä tahdo taipua kunnolla.

Elämä tuntuu elämisen arvoiselta, kun ei ole ahdistavaa oloa enkä koe elämäntuskaa niinkuin vielä heinäkuussa. Olo on kevyempi ja huumorintajunikin on palannut. Hymyilen monille asioille ja ystävät Facebookissa ovat etsineet hauskoja kuvia, jotka suorastaan naurattavat minua. Tämä on uutta. Talvella olin kovin vakava eikä juuri mikään hymyilyttänyt minua.

Niinköhän tuo masennus alkaa helpottaa ja pääsen sen otteista...

lauantai 4. elokuuta 2012

Helteiden tultua

perjantaina 27.7.2012


ON KESÄ - sen kauneimpia päiviä, mutta minä vain istun ja löhön sisällä. Olen saamaton, ruoka ei maistu, paitsi pähkinät, joita olen mutustellut pussillisen. Sitten ykskaks vain päätän tiskata ja saan sen aikaiseksi muutamassa minuutissa. Otan rauhoittavan ja odotan, että pumpulinen raukeus valtaisi minut. MUTTA EI!!! Olen rauhaton. Tiedän, että liikunta tai rakastelu auttaisi tässä tilassa, mutta kun ei tee mieli lähteä ulos eikä alkaa hikijumppaa sisälläkään, puhumattakaan että viettelisin mieheni lemmenleikkeihin. Elämäni on odottelua. Lopun alkua. Olen saanut päähäni (pakko)ajatuksen, etten elä kauaa. Sydämeni ei kestä tätä jokapäiväistä turhautumista, josta en osaa ponkaista elämään täysillä.... HUOKAAN !!

Heinäkuussa helteitä odotellessa

Kreikkalainen musiikki soi haikeasti soittimessani. Aurinko paistaa houkuttelevasti ulkona, mutta järven vesi on varmaan kylmää, koska sää on ollut viileä. Mikään ei saa minua poistumaan turvapaikastani ulos; ei edes halu mennä uimaan. Ahdistaa, vaikka otin mirtatzapiiniä (masennuslääke) ja temestaa (rauhoittava lääke). Haluan uneen, nukkumaan, siihen viime öiseen autuuteen, jota en osaa kuvailla. Huokaan syvään ja kiroilen mielessäni. Olisin voinut olla ystävieni luona pidempään, tavata kuuron ystäväni  ystäviä hänen syntymäpäivänään. Mutta hoppuilin pois Etelä-Suomesta takaisin kotikaupunkiini.


Kuurolta ystävältäni odotin kuulevani pyynnön jäädä/tulla hänen syntymäpäivilleen. Kun sitä ei kuulunut, kiirehdin turhan aikaisin kotikaupunkiin. Olisin voinut tavata muitakin ystäviäni heinäkuun alussa.

Ahdistus sammui temestan huuruihin. Harmi, että tuli otettua niitä yliannos. Nyt en osaa kertoa, mitä se on kun ahdistaa. Se on niin kamalaa, että nousee mieleen halu kuolla. . . Temestan refloissa sama ahdistus pakkaa päälle. Mutta hetki huuruissa on nyt paikallaan. Haluan levätä, olla ajattelematta mitään ikävää. FB:iin kirjoitin, että elämä on ihanaa. Voikukat kukkivat ja ennen kun ne siementävät, ne ajetaan nurin. On kai jo ajettu takapihamme takaa. Takapihan siniset lemmikitkin ajettiin nurin. Toivottavasti ne kasvavat ja kukkivat vielä tämä kesänä uudemman kerran.

Haluan kahvia ja suklaata sekä jäätelöä, lohikeittoa, mansikkakakkua ja punaista viiniä. Mieheni on pannut kahvin tippumaan kahvinkeittimeen ja suklaata on kaapissa. Annan itselleni luvan syödä 4 palaa suklaata. Juon kahvia suklaan kera. ”Et oo syöny lounasta”, mieheni toteaa. Vastaan: ”Ei kai sitä joka päivä tartte syödä!?!” ”Söisit tuota porkkanalaatikkoa”, hän pyytää. ”Myöhemmin”, vastaan. Lääkeannos alkaa vaikuttaa päässä. on vaikea keskittyä kirjoittamaan, ajattelemaan, kertoa enempää tästä päivästä.

Silmät luppasee. Otan pari temestaa lisää ja menen vuoteelle päiväpeiton päälle pitkäkseni klo 14.40.

Nukuin reilun tunnin ja sitten katsoin Salattujen Elämien uusintoja. Silmä luppasi kiinni vähän väliä. Join kahvia ja söin suklaata. Ahdistus on tipotiessään. Salattujen elämien ihmissuhdekiemurat saivat unohtamaan oman elämäni ihmissuhdekiemurat, jotka aiheuttavat minulle harmaita hiuksia.

Itsemurha-aikeissa

Olen koko tämän vuoden ollut enemmän ja vähemmän väsynyt ja sairas. Kauan sitten etsimäni muistovärssy alkoi pyöriä mielessäni ratkaisuna elämänvaikeuksiini ja erityisesti vihan-turhautumisen-ärtyisyyden ilmaisemisen vaikeuteen.


”Soitteli tuulet ja kauan meille

suruviestiä hiljalleen,

katseli aikaa elämän Herra,

kutsui pois sairaan ja väsyneen.”

Näin unen taivaasta. Olin kesäisessä maisemassa. Kukat kukkivat kaikkialla. Oli miellyttävä ilmasto. Juttelin Jeesuksen Kristuksen kanssa jostain iloisesta asiasta. Uni oli vain väläys suurimmasta toiveestani ja siitä herättyäni olin suunnattoman pettynyt, etten ollutkaan Kristuksen kanssa siellä kauniissa maassa.

Masennukseni syveni, kun huomasin muistini pätkivän ja mieheni näytti myös unohtelevan, mitä oli tekemässä. Pelkään, että me kaksi unohtelevaa senioria emme pian pärjää elämässä arjesta ilman apua. Kuka muistuttaa lääkkeiden otosta, ellei niitä muista/halua ottaa? Tulevatko lääkkeet jaetuksi oikein? Kuka siivoaa ja laittaa ruokaa? Tulevatko kissat hoidettua?

Mielettömät pelot alkoivat vaivata minua, kun en saanut yöllä unta. Ja sitten en saanut unta, koska pelot hallitsivat mieltäni. Heräilin aamuyön unilta kissojen rapinaan ja kolinaan. Mutta mielessäni pyöri ajatus, että nyt on joku ulko-ovellamme avaimineen. Rauhattomana mietin, kuka sieltä tulee. En osannut rauhoittua, vaikka pyysin Jumalaa suojelemaan meitä. En usko (Jumala auta minua epäuskossani), että Jumala varjelee meitä enkä usko, että kukaan tai mikään auttaa, jos varas tai huumeissa oleva pyrkii sisään. Turvalukko olis kiva, mutta millä rahalla se ostetaan? Mieheni ei ole vakuuttunut, että turvalukkoa tarvitaan. Tunnen itseni turvattomaksi kotonamme. Harmittaa, kun olen niin säikky. Pienestä kolahduksesta mielikuvitukseni lähtee yöllä laukkaamaan ja herään peloissani: joku kävi huoneistossamme. Mitä hän teki täällä. Tarkistan, että kaikki kissat ovat tallella ja kunnossa…

Tuli veljeni syntymäpäivä. Surullisena ja ikävöiden häntä ajattelin, että nyt sinä et tiedä mitään enää tämän maailman vaivoista. Veisin kynttilän palamaan haudallesi, jos olis varaa matkustaa eestaas sinne naapuripitäjään.

Hyppäsin pystyyn aina, kun heräsin yöllä, koska käveleminen helpotti oloa. Vaeltelin makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja kirjaston väliä mielessäni pyörien sekava vyyhti huolia, kipuja, pelkoja, surua veljestä ja äidin heikkenevästä kunnosta ja kuulosta sekä turhautumisesta ja ärtymisestä mieheeni. Aloin vihata elämääni, miestäni, kissojani ja äitiäni.

Ajattelin ensin tappaa kissani. Otin rauhoittavia lääkkeitä ja insuliinipaketin. Etsin isompaa ruiskuneulaa, mutta sitä ei löytynyt. Viiden millilitran ruisku kädessäni katselin vanhimman kissamme ihmetteleviin silmiin. Se seurasi, joka liikettäni. En voinut pistää neulalla kissaa. Etsin verisuontani ja pistin neulan kyynärtaipeeseeni. Kipeää teki, kun painoin ruiskun mäntää alaspäin. Vetäisin neulan pois, pitelin kättäni koukussa pitkän aikaa. Imin putkilosta ruiskuun uuden annoksen insuliinia. En muista, minne kohtaa itseäni sen pistin. Söin Diurexia ( =nesteenpoistolääke) ja epämääräisen määrän omia lääkkeitäni tarkoituksena päästä rauhaan ja lepoon; kuolla pois. Jotta tulisin polttohaudattua, olin kirjoittanut miehelleni kirjeen viimeisestä tahdostani. Samalla annoin hänelle ohjeita, mitä hän voi tehdä, mistä pyytää ensi alkuun apua. Kolmelle ystävälleni lähetin hyvästejä. Ajattelin, että muut ystäväni ja nettitutut varmaan saavat aikanaan tietää kuolemastani. En jaksanut heille kaikille lähettää tekstiviestiä.

Seuraavista tapahtumista muistan vain pätkiä sieltä täältä. Mieheni kertoi, että sanoin hänelle ottaneeni lääkkeitä yliannoksen. Ystävättereni soitti ja kun en enää pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, hän pyysi antamaan puhelimen miehelleni. Puhelun päätyttyä mieheni pyysi minua soittamaan ambulanssin, otti numeron ja antoi puhelimen minulle. ”Soita ja kerro, mitä kerroit minulle”, hän vaati. ”Soita sinä!”, pyysin. ”Ei kun soita vaan sinä!” Katselin puhelinta pitkään ja mietin, että en ottanut lääkkeitä tarpeeksi. Jään kitumaan. Painoin soita-näppäintä ja kerroin jotain ottamastani yliannoksesta lääkkeitä. Ensiapumiehet tulivat ja juottivat pullollisen lääkehiiltä. Kävelin hiljaisena ambulanssiin. Sairaalan tarkkailuosastolla olin yhä hiljaisempi. Seurasin verhon raosta osaston hektistä toimintaa. Päätä särki ja itketti. Lääkäri tuli selittämään, ettei hän voi päästää minua kotiin. Mielisairaalan psykiatri arvioi henkisen jaksamiseni.

Puolitoista viikkoa  mielisairaalassa selkiytti ajatuksiani ja mieli on nyt valoisampi kuin kuun alussa. Viha on itketty pois. Olen nyt flunssassa. Eilen (22.3.2012) oli kuumetta +37,8°C ja ääni poissa. Yskitti. Hiostutti ja vilutti voronperään. Yöllä oli hetkiä, jolloin en saanut ilmaa keuhkoihini. Nousin pystyyn, yskin limaa kurkusta ja ajattelin, että on ikävä tapa kuolla tukehtumalla räkäänsä.

Päivät sairaalassa kuluivat pikkuhissukseen. Jotain huolistani pystyin kertomaan hoitajille. Suuri osa murheistani jäi kertomatta. Piristyin kuitenkin sen verran, että kotiuduttani pystyin elämään mieheni kanssa jokapäiväistä elämämme. . .

perjantai 3. elokuuta 2012

MASENNUS

minulla ei ole silmiä,
joihin nauraisn eikä
korvia, joihin kätkisin sanani.

Olen vain katoava usva,
johon kyyneleet ovat rakentaneet kotinsa
- vain itkevä ajatus -

Huudan Saatanaa avukseni
jaksaakseni uskoa Jumalaan,
mutta ku se ei auta
sanon maailmalle:
"paskan marjat"

ja elän niinkuin voin

KUUNTELE HILJAISUUTTA
joka huutaa sinulle kauniita sanoja.

Kaikki muuttuu harmaaksi,
koska itse olen harmaa,
sinä maalasit minut harmaaksi
ja minä lainasin äidin harmaat villasukat.

On oltava järkevä
ETTEI MUUTU KYLMÄKSI

     -  Sari Ojanen -

Täällä jälleen

Piiiiitkä huokaus ja PAHOITTELUNI, että meni näin kauan ennenkuin sain uuden salasanan ja blogini taas käyttööni. Ongelma lienee nyt ratkaistu ja voin jatkaa tarinaani.

Yön hiljaisuudessa on hyvä ajatella ja muistella kulunutta puolta vuotta, minkä olin hiljaa:
LYHYESTI
- Alkuvuoden olin aika lamassa
- keväällä lumien alkaessa sulaa suunnittelin itsemurhaa
- kesä-heinäkuussa pääsin pahimmasta masennuksesta

Ja nyt olen taas vedossa. Elämä tuntuu mielekkäältä ja suunnittelen tulevasisuutta toiveikkain mielin.

torstai 2. elokuuta 2012

Turhautunut

28.7.2012 aurinko paistaa, on lämmintä, ei kuitenkaan hellettä. On mitä ihanteellisin sää lähteä risteilylle katselemaan järvimaisemia. Mutta en halua ihmmisten sekaan. Haluan olla yksin ajatuksineni. En halua pälpättäviä ihmisiä sekoittamaan mieltäni, vaikkei se ole kaksinen. Masentaa, olen turhautunut ja kiukkuinen itselleni. Tiedän, että oloni paranisi, jos voisin keskustella ystävän kanssa. Mutta ystäväni menevät menojaan, elävät elämäänsä täysillä eivätkä varmaan huoli tällaista hapannaamaista tätiä seuraansa.



"Olympialaiset ovat alkaneet", kuuluttaa mieheni iloisesti. "Kamalaa", vastaan. Mieheni naurahtaa ja sanoo. "Eikö olekin!" Pyydän tuomaan minulle kahvia ja saan hän tuo minulle ison mukillisen ruskeaa juomaa, rasvattomaan maitoon sekoitettua Presidenttiä. Häluan pysyä hereillä pari tuntia ja kirjoittaa. Sitten menen nukkumaan mirtatzapiinin voimalla. Uneen. Pois tästä tietoisuudesta. Olympialaisista en ole kiinnostunut.



Harmittaa, kun kesäpäivä menee tietokoneen äärellä. Kun edes osaisin kirjoittaa kirjaa tai muuta hyödyllistä, josta sais liksaa. MUTTA KUN EI !! Vain turhia sanoja toisensa perään. En rohkene kertoilla sisintäni, kuoria mieleni kerroksia ja avata sitä kuin sipulia. En ymmärrä, miksi kukaan lukee tätä turhaa sanojen helinää. Murehdin jo sitäkin, että lukijoiden aika menee hukkaan. HUOKAUS!



Aukaisen sattumanvaraisesti yhden lukemattomista lukemattomistani Positiivareiden sähköpostiviesteistä ja silmiini osuu kiinalainen sananlasku:



" Et voi estää murheen lintuja lentämästä pääsi yli,

  mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi."



Ajatus osui ja upposi minuun. olen taas vellonut päiväkaupalla murheissani, kun joku toinen olisi heittänyt murheensa nurkkaan ja jatkanut elämäänsä iloisena. Minun on opittava positiivisuutta ja minun on pyrittävä kohti kiitoksen mielialaa. Tosiasiahan on, että minulla on kaikkea, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan - ja enemmänkin: minulla on koti, elanto, puoliso, ystäviä, lemmikkieläimiä, vaatteita, ruokaa jne. Monelta näitä puuttuu ja kuitenkin he ovat kiitollisia elämästään.