maanantai 26. maaliskuuta 2012

Öisiä pelkoja

On pimeätä, pelottavaa, yksinäistä valvoa yöllä klo 2. Mieheni nukkuu, kissamme nukkuvat, mutta minä heräsin johonkin rasahdukseen. Mielikuvitukseni loihtii pelottavia kuvia ulko-ovea hiljaa avaavasta miehestä, joka pyrkii asuntoomme tappaakseen meidät kaikki. En ymmärrä, miksi meidät on tapettava ja jään pohtimaan ajatusta, kunnes olen täysin hereillä ja oivallan ajatuksen mielettömyyden.



Nälkä. Menen keittiöön syömään weetabixia maidon ja vattuhillon kera sekä paahtoleipää. Annan vanhalle kissallemme ruokaa, koska se maukaisee surkeasti ja näyttää nälkäiseltä. Hiljaisuus kirkuu korvissani. Päivällä kerrostalossa kuuluu askeleita, koiran haukuntaa, kolahduksia rappukäytävässä, hissin ovien ja huoneistojen ulko-ovien pauketta. Yöllä on hiljaista. Siksi ihmettelen, mikä oli se rasahdus, johon heräsin. Entäpä jos mies todella tuli sisään ja piileskelee kylpyhuoneessa ja odottaa sopivaa hetkeä iskeä? Onko hänellä ase, veitsi, stiletti tai kenties aikooko hän kuristaa meidät? Onko hän huumejengin palkkaama tappaja? Onneksi rohkeuteni riittää tarkistamaan,ettei kylpyhuoneessa ole ketään.



Yskähdän ja niistän nenäni. Paleltaa. Kiedon villatakkini ympärilleni, napitan sen kiinni. Turvattomuuteni alkaa kuristaa kurkkuani. Niskahartialihakseni jännittyvät. Huokaan sanattoman rukouksen Jumalalle. Haen lasillisen vettä keittiöstä. Yritän rentouttaa lihaksiani ja hörppään vettä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Tarkoituksena päästä lepoon, pois tästä maailmasta

Olen koko tämän vuoden ollut enemmän ja vähemmän väsynyt ja sairas. Kauan sitten etsimäni muistovärssy alkoi pyöriä mielessäni ratkaisuna elämänvaikeuksiini ja erityisesti vihan-turhautumisen-ärtyisyyden ilmaisemisen vaikeuteen.


”Soitteli tuulet ja kauan meille
suruviestiä hiljalleen,
katseli aikaa elämän Herra,
kutsui pois sairaan ja väsyneen.”


Näin unen taivaasta. Olin kesäisessä maisemassa. Kukat kukkivat kaikkialla. Oli miellyttävä ilmasto. Juttelin Jeesuksen Kristuksen kanssa jostain iloisesta asiasta. Uni oli vain väläys suurimmasta toiveestani ja siitä herättyäni olin suunnattoman pettynyt, etten ollutkaan Kristuksen kanssa siellä kauniissa maassa.
Masennukseni syveni, kun huomasin muistini pätkivän ja mieheni näytti myös unohtelevan, mitä oli tekemässä. Pelkään, että me kaksi unohtelevaa senioria emme pian pärjää elämässä arjesta ilman apua. Kuka muistuttaa lääkkeiden otosta, ellei niitä muista/halua ottaa? Tulevatko lääkkeet jaetuksi oikein? Kuka siivoaa ja laittaa ruokaa? Tulevatko kissat hoidettua?
Mielettömät pelot alkoivat vaivata minua, kun en saanut yöllä unta. Ja sitten en saanut unta, koska pelot hallitsivat mieltäni. Heräilin aamuyön unilta kissojen rapinaan ja kolinaan. Mutta mielessäni pyöri ajatus, että nyt on joku ulko-ovellamme avaimineen. Rauhattomana mietin, kuka sieltä tulee. En osannut rauhoittua, vaikka pyysin Jumalaa suojelemaan meitä. En usko (Jumala auta minua epäuskossani), että Jumala varjelee meitä enkä usko, että kukaan tai mikään auttaa, jos varas tai huumeissa oleva pyrkii sisään. Turvalukko olis kiva, mutta millä rahalla se ostetaan? Mieheni ei ole vakuuttunut, että turvalukkoa tarvitaan. Tunnen itseni turvattomaksi kotonamme. Harmittaa, kun olen niin säikky. Pienestä kolahduksesta mielikuvitukseni lähtee yöllä laukkaamaan ja herään peloissani: joku kävi huoneistossamme. Mitä hän teki täällä. Tarkistan, että kaikki kissat ovat tallella ja kunnossa…
Tuli veljeni syntymäpäivä. Surullisena ja ikävöiden häntä ajattelin, että nyt sinä et tiedä mitään enää tämän maailman vaivoista. Veisin kynttilän palamaan haudallesi, jos olis varaa matkustaa eestaas sinne naapuripitäjään.


 Tiistaista  6.3. alkaen sietämätöntä selkäsärkyä ja hammaskipua. Jo helmikuussa loukkasin nilkkani ja selkäni kaatuessani kadulla pahasti mahalleni. Nilkka rtg-kuvattiin, ei murtumia. Myöhemmin myös selkä rtg-kuvattiin, ei murtumia.
Hyppäsin pystyyn aina, kun heräsin yöllä, koska käveleminen helpotti oloa. Vaeltelin makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja kirjaston väliä mielessäni pyörien sekava vyyhti huolia, kipuja, pelkoja, surua veljestä ja äidin heikkenevästä kunnosta ja kuulosta sekä turhautumisesta ja ärtymisestä mieheeni. Aloin vihata elämääni, miestäni, kissojani ja äitiäni.
Ajattelin ensin tappaa kissani. Otin rauhoittavia lääkkeitä ja insuliinipaketin. Etsin isompaa ruiskuneulaa, mutta sitä ei löytynyt. Viiden millilitran ruisku kädessäni katselin vanhan kissani ihmetteleviin silmiin. Se seurasi, joka liikettäni. En voinut pistää neulalla kissaa. Etsin verisuontani ja pistin neulan kyynärtaipeeseeni. Kipeää teki, kun painoin ruiskun mäntää alaspäin. Vetäisin neulan pois, pitelin kättäni koukussa pitkän aikaa. Imin putkilosta ruiskuun uudet 5mg insuliinia. En muista, minne kohtaa itseäni sen pistin. Söin insuliinia noin 20 kpl ja epämääräisen määrän omia lääkkeitäni tarkoituksena päästä rauhaan ja lepoon; kuolla pois. Jotta tulisin polttohaudattua, olin kirjoittanut Reijolle kirjeen viimeisestä tahdostani. Samalla annoin hänelle ohjeita, mitä hän voi tehdä, mistä pyytää ensi alkuun apua. Kolmelle ystävälleni lähetin hyvästejä. Ajattelin, että muut ystäväni ja nettitutut varmaan saavat aikanaan tietää kuolemastani. En jaksanut heille kaikille lähettää viestiä.
Seuraavista tapahtumista muistan vain pätkiä sieltä täältä. Mieheni kertoi, että sanoin hänelle ottaneeni lääkkeitä yliannoksen. Ystäväni soitti ja kun en enää pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, hän pyysi antamaan puhelimen miehelleni. Puhelun päätyttyä mieheni pyysi minua soittamaan ambulanssin, otti numeron ja antoi puhelimen minulle. ”Soita ja kerro, mitä kerroit minulle”, hän vaati. ”Soita sinä!”, pyysin. ”Ei kun soita vaan sinä!” Katselin puhelinta pitkään ja mietin, että en ottanut lääkkeitä tarpeeksi. Jään kitumaan. Painoin soita-näppäintä ja kerroin jotain ottamastani yliannoksesta lääkkeitä. Ensiapumiehet tulivat ja juottivat pullollisen lääkehiiltä. Kävelin hiljaisena ambulanssiin. Sairaalan tarkkailuosastolla olin yhä hiljaisempi. Seurasin verhon raosta osaston hektistä toimintaa. Päätä särki ja itketti. Lääkäri tuli selittämään, ettei hän voi päästää minua kotiin. Psykiatri arvioi henkisen jaksamiseni mielisairaalassa.
 Puolitoista viikkoa mielisairaalassa selkiytti ajatuksiani ja mieli on nyt valoisampi kuin kuun alussa. Viha on itketty pois. Olen nyt flunssassa. Torstaina (22.3.2012) oli kuumetta +37,8°C ja ääni poissa. Yskitti. Hiostutti ja vilutti voronperään. Yöllä oli hetkiä, jolloin en saanut ilmaa keuhkoihini. Nousin pystyyn, yskin limaa kurkusta ja ajattelin, että on ikävä tapa kuolla tukehtumalla räkäänsä.
Seuraavana päivänä ääni oli painoksissa. Pystyin puhumaan vain kuiskaten.



Olen äärettömän uupunut. Jaksan kuitenkin ajatella elämää eteenpäin. Odotan muuttolintuja, kesän kukkia ja perhosia läheiseen rinteeseen. Joutsenparin tahtoisin nähdä tulevana kesänä. Haluaisin uida lämpimissä vesissä…