torstai 20. lokakuuta 2011

Elämä on arvokasta

Elämä on arvokasta. Saada elää päivän, viikon, kuukausia, vuosia on lahja, jota arvostan yhä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Olen tuhlannut päiviä, viikkoja, kuukausia surren menneisyyttäni. Olen vatvonut ikäviä tapahtumia ja väärinkohtelua. Ehkä se on ollut tarpeen. Mutta harmi, etten ole luottanut terapeutteihini, lääkäreihin, sairaanhoitajiin tai edes ystäviini, pastoriin tai diakonissaan – en oikeastaan kehenkään niin että olisin syvimmät suruni ja mustimmat ajatukseni paljastanut. Onko se edes tarpeen? Useimmat tuntemani henkilöt elävät pohtimatta tuon taivaallista mielensä mutkia (niin kuin minä) ja ovat onnellisia. Siltä ainakin näyttää.
Olen kolme kertaa yrittänyt itsemurhaa. Elämäni tuntui silloin joutavalta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Mieleni oli täynnä toteutumattomia toiveita, surua elämättömästä elämästä, elämälleni asettamat tavoitteet näyttivät saavuttamattomilta unelmilta. Olin turhautunut.  Ajatukseni kiersivät kehää: olen rikkinäinen, en pysty jatkamaan ammatissani, lisäopinnot eivät suju, en pääse uuteen ammattiin, en pysty samaan kuin toiset; olen avuton, sairas, rikkinäinen. Siinä pienempi kehä.  Suurempi ajatuksieni kehä kiersi mutkan seksuaalisuudessani, elämäntoverissa, eroajatuksissa, yksinäisyydessä, joka seuraisi eroa. Epäonnistunut, tyytymätön, ansassa, avuton, sairas, muuta ratkaisua kipuiluuni en nähnyt kuin kuolema.
Mitä pitempään kiersin ajatuksieni kehiä, sitä toivottomammalta tuntui ja unettomuuden myötä ajatukseni hajosivat, pirstaloituivat; elin lapsuuttani, toisena hetkenä elin nuoruuttani, elin myös unelmiani. En ollut aina varma, kuka olen: pelokas lapsi, seikkailunhaluinen nuori, ammatti-ihminen velvollisuuksineen, erakko, aviovaimo; rooleja oli monta. Minun on vieläkin vaikea koota niistä yksilö.  Elän joskus kuin pelokas lapsi. Harvemmin enää nuoren elämää tai ammattihenkilöä.  Elämäni puitteet luovat rajoituksia, joita on vaikea unohtaa. Esim. lapsen tai nuoren  elämään ei kuulu nivelrikkoinen selkä, joka muistuttaa olemassaolostaan vähän väliä kipuilemalla. Peilin harmaantuvahiuksinen, vanha nainen hämmästyttää minua usein. Muistan itseni nuorempana, noin 45-50 –vuotiaana.

Ei kommentteja: