sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Halloween ym. turhaa



Sunnuntai. Talvi- eli normaaliaika. Halloween-rieha  ja –rihkama ärsyttävät minua. Facebookin FarmVille-peliinkin tarjottiin kaikenlaista halloween-juttua. Yritin parhaani mukaan vältellä niitä. Mutta kanssapelaajat lahjoittivat mustia lepakoita ja vihreää juomaa(?) ämpärissä. Vahingossa otin vastaan niitäkin. Harmi, kun niiden myymisestä ei saa pelirahaa. Varmaankin kauppiaiden keksintöä tuoda Halloween Suomeen. Halloween-rihkamaa myydään kuulemma enemmän kuin vappurihkamaa. Humpuukia koko halloween. Pthyi!


Kultani Mörrimöykky teki lounaaksi perunamuusia oikeista perunoista ja tarjosi sitä porkkanoiden, herneiden ja papujen sekä jauhelihapihvien kera. Nautin ateriasta. Nyt taas jaksaa kirjoitella vaikka koko päivän. Musiikkia soimaan, ettei hiljaisuus häiritse. Olin niin tottunut kommentoiviin mies- ja naisääneen että kun he eivät enää sano mitään, hiljaisuus hämmentää minua. Mutta musiikki vie mukanaan. Rummutan sormillani tahtia eikä ajatuksenjuoksuni etene. Kerään kissankarvoja pois näppäimistöstäni ja CD-soittimestani. Teen käsivoimistelutehtävän Käki kukkuu.


lauantai 29. lokakuuta 2011

Tonnikeijusta vedenneidoksi










Jos jalkani eivät toimisi, niin varmaan halajaisin innokkaasti ulos. Mutta kun nyt ei, kehtuuttaa, aurinkokin meni jo pilveen ja tuulee. Kohta aurinko laskee ja tulee pimeä. En pidä kävelystä. Aina löydän tekosyitä, miksi en lähde ulos kävelylle. On pakotettava itsensä liikkeelle edes joskus. Tietokoneelta pyrin nousemaan jaloilleni joka tunti ja venyttelen kylkiäni. Olen kerännyt voimisteluohjeita, joita voisi tehdä ilman apuvälineitä. Mutta parin viikon harjoittelun jälkeen minä vain unohdan ohjeet ja harjoittelun. Alan taas jotain toista ohjelmaa jonkin ajan kuluttua, mutta kyllästyn pian siihenkin. Huokaus.   … että tämä ihminen on laiska - vai olisiko se päämäärättömyyttä, sinnikkyyden tai kunnianhimon puutetta.


Loppukesällä sain painostani pois 11 kiloa, mutta kilo on tullut takaisin. Jos en pian siirry takaisin kasvisvoittoiseen ravintoon, olen kohta taas ennätyspainossani. Ruoanlaitto ei ole intohimoni. Mielelläni istun valmiiseen pöytään. Mikrouunissa lämmitetyt valmisruoat ovat tulleet tutuiksi, kyllästyksiin asti.


Onneksi pääsin mukaan mukaan erääseen projektiin, jossa uusavuton ruoanlaittajakin oppii tekemään ruokaa. Tällä viikolla teimme keittoja. Tosi maukkaita kasvisvoittoisia keittoja.  Maistelin ja söin niitä hyvällä ruokahalulla, sillä en ollut muuta syönyt koko päivänä kuin vähän makaronilaatikkoa ja pullapalan kahvin kera. (Kerroin vähän projektista syyskuun 27. päivänä otsikolla ”Harrastuksiani ensi talvena”.)


torstai 27. lokakuuta 2011

Hiljaista

Jokin kumma esto painaa. En ole voinut kirjoittaa moneen viikkoon ajatuksiani. Olen jumissa ja häpeissäni. En voi kirjoittaa mitään itsestäni. Muusta en sitten osaakaan, ellen kissoistani sitten.
Hivelen näppäimistön kirjaimia ja pidän pitkiä taukoja miettien viime päiviä. Huokaan pitkään. Olen ollut pääasiassa vaiti. Vähäsanainen. Miehelleni olen sanonut vain ”Huomenta”, ”Kiitos”, ”ole hyvä”, ”tänään tulee mikrotukihenkilö käymään”, ”Menen viemään äitiä terveyskeskukseen”, ”Käyn kävelyllä”.  Siinäpä parin viikon puheet.  Kiitokset olen sanonut joka kahvikupillisen kahvia ja pullapalan saatuani. Kulta Mörrimöykky pitää huolta, että syön lounaan, juon aamu- ja iltapäiväkahvin, otan lääkkeeni ja hän huutelee klo 17, että Kauniit ja rohkeat alkaa. Muita tv-sarjoja en enää katsokaan.
Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen hiljaisuutta. Hiljaisuus suorastaan koskee korviini. Harkitsen CD-levyjen kuuntelemista, mutten viitsi hakea kuulokkeita makuukamarin radiosta. Kuuntelen kuitenkin radiotani aamuyön, kun ei nukuta. Voisihan sitä jotain kuunnella netistä, mutta kehtuuttaa etsiä radioasemia tai muutakaan kuunneltavaa. Toisaalta pidän tästä hiljaisuudesta. Toisaalta tämä oudoksuttaa minua. Minne hävisivät ajatusteni ja tekemisieni kommentoijat. Odotan, että joku sanoisi edes jotain. Alkaa tuntua kiusalliselta tämä hiljaisuus. Mutta kissatkin ovat nukkumassa. Naukaisuakaan ei kuulu.

torstai 20. lokakuuta 2011

Elämä on arvokasta

Elämä on arvokasta. Saada elää päivän, viikon, kuukausia, vuosia on lahja, jota arvostan yhä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Olen tuhlannut päiviä, viikkoja, kuukausia surren menneisyyttäni. Olen vatvonut ikäviä tapahtumia ja väärinkohtelua. Ehkä se on ollut tarpeen. Mutta harmi, etten ole luottanut terapeutteihini, lääkäreihin, sairaanhoitajiin tai edes ystäviini, pastoriin tai diakonissaan – en oikeastaan kehenkään niin että olisin syvimmät suruni ja mustimmat ajatukseni paljastanut. Onko se edes tarpeen? Useimmat tuntemani henkilöt elävät pohtimatta tuon taivaallista mielensä mutkia (niin kuin minä) ja ovat onnellisia. Siltä ainakin näyttää.
Olen kolme kertaa yrittänyt itsemurhaa. Elämäni tuntui silloin joutavalta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Mieleni oli täynnä toteutumattomia toiveita, surua elämättömästä elämästä, elämälleni asettamat tavoitteet näyttivät saavuttamattomilta unelmilta. Olin turhautunut.  Ajatukseni kiersivät kehää: olen rikkinäinen, en pysty jatkamaan ammatissani, lisäopinnot eivät suju, en pääse uuteen ammattiin, en pysty samaan kuin toiset; olen avuton, sairas, rikkinäinen. Siinä pienempi kehä.  Suurempi ajatuksieni kehä kiersi mutkan seksuaalisuudessani, elämäntoverissa, eroajatuksissa, yksinäisyydessä, joka seuraisi eroa. Epäonnistunut, tyytymätön, ansassa, avuton, sairas, muuta ratkaisua kipuiluuni en nähnyt kuin kuolema.
Mitä pitempään kiersin ajatuksieni kehiä, sitä toivottomammalta tuntui ja unettomuuden myötä ajatukseni hajosivat, pirstaloituivat; elin lapsuuttani, toisena hetkenä elin nuoruuttani, elin myös unelmiani. En ollut aina varma, kuka olen: pelokas lapsi, seikkailunhaluinen nuori, ammatti-ihminen velvollisuuksineen, erakko, aviovaimo; rooleja oli monta. Minun on vieläkin vaikea koota niistä yksilö.  Elän joskus kuin pelokas lapsi. Harvemmin enää nuoren elämää tai ammattihenkilöä.  Elämäni puitteet luovat rajoituksia, joita on vaikea unohtaa. Esim. lapsen tai nuoren  elämään ei kuulu nivelrikkoinen selkä, joka muistuttaa olemassaolostaan vähän väliä kipuilemalla. Peilin harmaantuvahiuksinen, vanha nainen hämmästyttää minua usein. Muistan itseni nuorempana, noin 45-50 –vuotiaana.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tulossa hulluksi

Mitä tapahtui, että pääsin rauhaan levottomasta mielialasta, joka vaivasi viikon? Rauha laskeutui mieleeni myrskyn jälkeen. Viikko meni sumuisessa humussa. Lääkkeetkö saivat aikaan oudon energisyyden ja levottomuuden. Vai olenko tulossa hulluksi?
 Ajatukseni laukkasivat asiasta toiseen, touhusin huoneessani: järjestelin vaatteitani ja papereitani. Suunnittelin makuukamarin siirtoa kirjastooni ja kirjaston tavaroiden muuttoa makuukamariin. Onneksi arvioin voimavaramme riittämättömäksi siihen hommaan. En keksinyt, ketä pyytää muuttoavuksi ja luovuin muuttosuunnitelmasta toistaiseksi. Mutta vielä minä sen suunnitelman toteutan yhteistyössä kavereiden kanssa. Kirjoitan paperille suunnitelman, miten muutto tehdään, etsin ja kutsun kaverit kantamaan tavarat huoneesta toiseen. Kirjastoni on käynyt ahtaaksi. On ostettava vaatekaappi pieneksi käyneille vaatteille,  jotka odottavat hoikentunutta minääni. Olohuoneen ovensuussa on tilaa kaapille. Mutta ensin on vietävä ex-televisio ynnä muut käytöstä poistetut laitteet pois olohuoneen nurkasta. Pääni on sauhunnut suunnitelmia, mutta mitään en ole saanut aikaan. No, sain sentään lattialla lojuvat vaatteet laitettua pahvilaatikkoon, jonka sain postimyyntiliikkeestä. Laatikossa tuli uusia vaatteita ja pikkupöytä. Uusi bleiseri ilahduttaa minua. Suunnittelin kirkkoon menoa uudet vaatteet päälläni. Mutta sisäinen vapina, ilmavaivat, käsien vapina ym:t hämmentävät oireet hävettävät minua niin että ujostelen ihmisten ilmoille menoa.
Olen kuunnellut radiota ja CD-levyjäni. Olen nauttinut musiikista, joka on ilahduttanut ja rauhoittanut myrskyistä mieltäni. Kuuntelin eilen kamarimusiikin helmiä; klassista musiikkia mm. Beethovenin, Mozartin, Bachin, Telemannin, Schubertin teoksia. Kuuntelin myös Katri Helenan laulua, Straussin valsseja ja kauneimmat häävalssit mm. Kielon jäähyväiset (Tarja Ylitalo), Ollaan niin kuin pääskyset (Risto Nevala), Metsäkukkia, Saarenmaan valssi. Pidän niistä.

torstai 6. lokakuuta 2011

lauantaina 1.10.2011 klo 17

Vanhin kissani on kadonnut. Se ei ole syönyt tänään mitään; se ei ole keittiössä. Se ei ole parvekkeella, ei olohuoneessa, ei näy olevan makuuhuoneessakaan. Yleensä se tulee tähän aikaan kirjastooni ja kerjää silityksiä. Kysyn mieheltäni, onko hän nähnyt sitä ja saan jotain mutinaa vastaukseksi. En saa selvää mitä mieheni sanoo. Hän on käynyt levolle leopardilakanalla päällystetyn täkkinsä alle makuuhuoneen parisänkyyn. Suututtaa hänen uneliaisuutensa, ei hänestä ole lohduttajaksi kyynelsilmäiselle vaimolleen. Tosin en edes pyydä lohdutusta. Peittelen kyyneleitäni.


Muistin sitten, että ex-kissani pyrki piiloon, kun oli kipeänä.Toinen kissani loikoi parvekkeella kaksi päivää eikä syönyt mitään. Ärsyyntyi vain toisten kissojen käynnistä parvekkeella. Se halusi olla yksin siellä. Vein sen lääkäriin. Hän nukutti sen ja minä itkin koko matkan kotiini.


Onko Vanhin kissani kipeä, kun on mennyt johonkin piiloon? Kyyneleet tulvahtavat silmiini. Etsin paniikin omaisesti joka huoneesta enkä näe kyyneleiltäni mitään. Nytkö menetän Vanhimman? Onko se livahtanut ovesta ulos ja on jonkun toisen asunnossa tai ulkona jossakin pensaan alla. Istuudun televisiotuoliini nyyhkyttämään. Suru purskahtaa mieleeni kipeinä muistoina ja itkuna, ryystän nenääni talouspaperiin ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa niin että rintaan koskee. Menen keittiöön, juon lasin mehua ja syön 1½ Temestaa rauhoittuakseni.


Kysyn mieheltäni, onko Vanhin sängyn alla. Hän ei vastaa. Kontallani kurkin sängyn alle ja näen tummana karvaiset kissankorvat. Menen sängyn toisen laidan viereen kontalleni ja näen kissan ihmettelevät silmät. ”TERVE”, sanon ja itken onnesta. Sydämeni pompahtaa pari lyöntiä kovaa ja se tuntuu kuin olisin halkeamassa. Huolestun sydämeni rytmihäiriöstä.