lauantai 9. huhtikuuta 2011

Salaisuus

Olen hiljaiseksi käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Kesät maani ylitse kiitää
ja talvet peittää sen.
Ja kun hedelmä on hyvä,
sen vasta antaa puu.
Niin pientä on mitä sanon
niin suurta tapahtuu.

On kimallusta täynnä
mäet, metsä kimaltaa.
Vaan kerran kun mä sammun,
myös sammuva on tämä maa.
Ei ymmärrä muut ketkeään,
mitä minä ymmärsin.
Ovat kuuroja he, minä mykkä -
ja se riittää sittenkin.

Oi, hijaiseks' olen käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Olen salaisuuttani täynnä.
Olen vaiti ja hymyilen.

          Aila Meriluoto


Runoilijan tavoin koen olevani mykkä eikä kukaan kuule hiljaisuuttani. Kovin mitätöntä ja pientä ininää saan aikaan täällä blogissani. Ajatukseni eivät askartele maailman suurissa asioissa, päivän lööpeissä tai Ylen uutisissa, sillä en niitä seuraa. En välitä tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Enkä oikeastaan välitä siitäkään, mitä minnulle tapahtuu: käperryn kokoon, vanhenen, rypistyn kuin rusina ja olen hiljaa.

Kuitenkin minussa elää halu tulla kuulluksi ja kertoisin, jos osaisin, miten tähän on tultu: runoilija Aila Meriluodon tapaan en hymyile vaan itken. Kyyneleetöntä itkua. Suren elämätöntä elämääni, olematonta uraani työelämässä ja hiipuvaa rakkautta miestäni kohtaan.

Se on salaisuus, mikä minusta olisi tullut, jos olisin osannut valita ammatin, missä olisin viihtynyt tai jos olisin mennyt nuorena naimisiin ja saanut kuusi lasta niinkuin 9-vuotiaana suunnittelin. Miten elämäni olisi ollutkaan nautittavampaa ilman Salaisuutta, jota kannoin sisimmässäni. Mielessäni avoin haava, jota yritin pitää piilossa ja jota häpesin, elämä oli ja on edelleen hankalaa. Enää en häpeä enkä tunne raivoa isäpuolta kohtaan. Minä vain nyyhkytän, kun menneisyyteni tulee mieleen. Insestin pitäisi olla jo loppuunkäsitelty aihe elämässäni. Mutta ei, se vaan hiertää, saa aktin tuntumaan ällöttävältä. Vaikka saisin orgasmin rakastellessa, mieleni ei tyynny vaan soimaa, että tää ei ole oikein; tässä on jotain hävettävän väärin. Ehkä vain orgasmin huipulla unohtuu kaikki itketty ja itkemätön suru, joka viiltää haavoja auki. Jo moneen kertaan umpeutuneitakin mieleni haavoja, jotka saavat minut epätoivoiseksi ja surulliseksi. Mieleni synkistyy ja alan soimata itseäni: taas sinä vatvot tuota samaa. Mutta miksi en parkaisisi, kun koskee ja haava on kipeä. Tekee mieli viiltää iho auki ja - - EI SE OLE VIISASTA. Ole nyt järkevä ja ota lääkkeesi. Mene nukkumaan, sanon itselleni.
Lähetä kommentti