sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Musta maa

Surun todellisuutta sieluni maahan piilen
kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin
muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen.

Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
Puut graniitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
ja mustiin heteisiin ja rubiini hurmeen.
Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen
kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.


Jotain tällaista Kaarlo Sarkian MUSTA MAA –runon kaltaista on mieleni maisema nyt, kun depressio ahdistaa minua kotini nurkkiin nyyhkimään kyyneletöntä itkua. Olen hiljentynyt ja puhumaton. En osaa kertoa miehelleni enkä raaski häntä rasittaakaan mieleni synkkyydellä. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tunnemöykkyä, joka painaa ja puristaa rintaa. Itken sisäänpäin, yhtään kyyneltä ei silmiini herahda, vaikka koskee, mieltäni jäytää ja viiltää tuska, jonka nimeä en tiedä. Temesta vaimentaa tuskaa ja möykky on kuin pumpulissa – sen kylmyys ei palelluta mieltäni eikä sen särmät viillä haavaa – se vain painaa, vie tilaa, se vain on mielessäni jotain ylimääräistä, josta haluaisin eroon.

Ei kommentteja: