tiistai 8. helmikuuta 2011

Yökypelin ajatusmyllystä




Neljän tunnin unien jälkeen heräsin siihen, kun kissa tassutteli jalkojeni yli sängyllä. Menin juomaan vettä ja sille tielleni jäin hereille. Katselin Amerikoista tulleita kirjeitä, joissa on kilpailuun osallistumislomakkeita. Monta kisaa on meneillään ja pariin kolmeen olen osallistunut. Kahteen kisaan vielä jatkoin osallistumista – toiveena saada 15000 Amerikan dollaria. Saattaa olla turhaa rahan menoa osallistua noihin kilpailuihin, mutta ajattelin niin, jotta koska en polta tupakkaa, voin viisieurosia laittaa kilpailuihin. Keväällä sitten nähdään, toteutuuko toiveeni.


Olen ollut aika lamassa ja muut kuin rahatoiveet ovat unohtuneet. Kyllä ihmisellä pitäisi olla unelmia, että tässä elämässä jaksaisi päivästä toiseen. Mutta nyt tuntuvat unelmat kaikonneen mielestäni ja vain teräksenharmaa, kova ja kylmä mieliala on päällimmäisenä. Selkä kipuilee ja päätäkin särkee usein. Olen surullinen, tarmoton ja aloitekyvytön. En saa mitään aikaan. Olen vain ärtynyt – pikku asioistakin. Nukun huonosti, vain sen ajan kuin iltalääke vaikuttaa. Taidan olla depressiossa. Pitäisi käydä lääkäriltä kysymässä, josko tuota lääkitystäni tarvitsee muuttaa ja ehkä lisätä. Huokaus. Tuntuu vain kovin työläältä ajatellakin, että varaisin aikaa terveyskeskukseen; ei tee mieli ajanvaraukseen mainita syytä, miksi haluan lääkäriin. Täällä kotikaupungissani aina kysyvät sitä ja päättävät, olenko nopean avun tarpeessa vai pannaanko aika jonon hännille. Jotenkin tuntuu ikävältä, jos aika varataan jonnekin kahden kolmen viikon päähän.

”Hällä väliä” –mieliala valtaa alaa ajatuksissani. Sama kai se on, hypinkö ilosta vai nyhjäänkö tyhjää tv-tuolissani ja tietokoneen äärellä täällä kotona. Ketä se liikuttaa? Niin, miehenihän siitä kärsii, etten jaksa ottaa häntä huomioon. Hän taitaa olla aika yksinäinen. Hänellä ei ole ystäviä, joiden kanssa keskustella tai puuhata jotain miesten juttuja. Harmi! Minustakaan ei ole hänelle juuri iloa.


1 kommentti:

Kiitos kommentistasi!