maanantai 10. tammikuuta 2011

Viiveellä kaunista

Kasvoihan siitä joulukukaksi ostamastani amarylliksestä kaunis kukka. Ja kun ensimmäinen kukkavarsi on jo kuivumassa, kolmas varsi kasvaa täyttä häkää kasvattaen kukkanuppua. Joten saan nauttia joulukukastani vielä jonkin aikaa. Edellisvuosien amarylliksissä on ollut isommat kukat, mutta on tämä pienempi versio yhtä kaunis.

Kissat ovat antaneet kukan olla rauhassa, mutta kukan vierellä oleva digiboxi ja DVD-soitin olivat saaneet kyytiä viime yönä. Ne olivat kaapin takana johtojensa varassa roikkumassa. Digiboxi ei heitosta ole moksiskaan, mutta miten lienee DVD-soitin. Sitä en ole kokeillut. (huokaus) Jos tuo penteleen kissa on sen särkenyt, en tiedä, mitä kirosanoja sille latelen. Varmaankin syyllinen on Täplä, mustavalkoinen kissamme. Sillä on tapana ryntäillä vauhdilla tuon kaapin päälle. Nyt kun se ei voi syöksyä DVD-soittimen/digiboxin vierestä, koska siinä on tuo kuvassa oleva komistus, niin kissa on syöksynyt digiboxin päälle, jarruttanut siinä ja boxi on luisunut kaapin taakse vetäen soittimen perässään. Niin sen on täytynyt mennä. Toruminen ei enää auta, koska kissa ei tiedä, mistä torun sitä nyt, kun tapahtumasta on ties kuinka kauan aikaa. Sadatteleminen ja kiroileminenkaan ei auta. Ne nostavat vain verenpainettani, jota pitäisi seurata. (huokaus)Mutta kun en ole saanut ostetuksi isompaa mansettia mittariini, en saa mitattua verenpainettani. Hauikseni on kerännyt rasvaa ympärilleen niin paljon, ettei mansetti yllä ympärille. (huokaus)

Eikä tähän huokailuni lopu. Mutta turha mun nyt on tänne enempää huokailujen aiheita kirjoittaa. Tulen vain surulliselle mielelle. Ettekä te jaksa lukea huokauksien aiheitani. Ihmettelen, että yleensä kukaan käy sivuillani, koska kirjoitan niin harvoin mitään kiinnostavaa. Yleensäkin tämä bloggamminen on jäänyt kovin vähäiseksi tänä vuonna. Ei ole ollut tarvetta tarinoida ...

Enkä minä osaa juuri muusta kirjoittaa kuin itsestäni ja kissoistani. Ukkokultani mainitsen joskus ohimennen ja pari ystävääkin on tainnut löytää tiensä tarinoitteni joukkoon. Tavallisen hiljaisesta elämästäni ei paljon kirjoitettavaa ole. Nyt kun pahimmat kriisit on terapiassa puitu tai sujuvasti ohitettu ja painettu mielen pohjalle piiloon, on ollut oikeastaan suhteellisen hyvä olla. Paniikkikohtauksia ei ole ollut aikoihin. Ahdistusta lääkitään "pumpuliin" ja aivojen kemia toimii kai niinkuin pitääkin, koska en tunne itseäni masentuneeksi. Mitenkähän kävisi, jos jättäisin depressiolääkkeet ja ahdistusta lievittävät rauhoittavat syömättä. Siis olen miettinyt, että olisiko aika purkaa lääkitystä ja vähitellen luopua noista "kainalosauvoista"... vai olenko lopun ikääni lääkityksen tarpeessa? Muuttuisiko aivojen aineenvaihdunta pahasti ilman lääkkeitä?

Sietäisinkö ajoittaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia ilman lääkitystä? Ovat ne olleet niin pahoja kohtauksia, että syön mieluummin parit pillerit kuin päädyn siihen tilaan, jossa olen muutaman kerran ollut - aivan kuolemanpelon vallassa saamatta hengitettyä kunnolla. On vaikea kuvata sitä kauhua, mitä olen kokenut paniikissa ollessani. Enkä taida nyt ruveta muistelemaankaan sitä sen tarkemmin. Lääkärini terveyskeskuksessa ei taida tietääkään sielunelämästäni, koska ei hän ole lukenut sairaalan papereita, joita jo aikamoinen pino on kertynytkin. Olisi joskus mielenkiintoista palata katsomaan, miten lääkärit ja hoitajat hoitopaikoissa ovat minut ja ongelmani nähneet, kuinka olen osannut tuoda heille esille henkisen ahdinkoni - jos ollenkaan.

Ei kommentteja: