tiistai 27. joulukuuta 2011

Piristävää


Ystävien kanssa rupattelu piristi minua. Olen iloinen, kun sain yhteyden kahteen ystävääni ja kertoilin heille kissojen leikkiä joulukuusessamme ja kuusen koristeiden kanssa. Nuorimmat kissat näkivät muovikuusen ensimmäistä kertaa ja siitä niille on ollut iloa koko joulun.

Turhuuksien turhuus


Joulukuu on lopuillaan. Joulu on vietetty. Mieli maassa ja unet kaikonneet. Nukuin sentään pari kolme tuntia. Heräsin ahdistuneena ja väsyneenä.

Raamautusta Saarnaajan kirjan alusta luin mielialaani kertovaa ja unessani nähtyä:

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?

Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.

Aurinko nousee, aurinko laskee, ...
Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa. ...

Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.

Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.

Menneistä ei jää muistoa, eikä tulevistakaan - mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.
- - - -

Vielä minä näin auringon alla:

oli oikeuspaikka - ja siellä vääryys,

oli tuomioistuin - ja sielläkin vääryys.

Minä ajattelin itsekseni:

Jumala tuomitsee oikein,

niin syyttömän kuin syyllisen,

sillä jokaisellla asialla ja teolla on aikansa.

- - - -

Minä katselin sitten kaikkea sortoa, jota

harjoitetaan auringon alla.



Katso: sorrettujen kyyneleet!

Ei ole heillä lohduttajaa.

Katso: sortajien väkivalta!

Eikä lohduttajaa ole.



Silloin minä ylistin vainajia, jotka ovat kuolleet - ylistin onnellisimmiksi kuin ovat ne, jotka vielä elävät; ja näitä kumpiakin onnellisemmaksi ylistin sitä, joka ei ole syntynytkään ja jonka ei ole tarvinnut nähdä sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu.

Minä näin kaikessa vaivannäössä, työssä ja menestyksessä vain ihmisten keskinäistä kateutta. Tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.


VOI ITKU !

- olen turhautunut

- olen surullinen

- olen ahdistunut

- olen pettynyt

- olen uneton

- olen masentunut


maanantai 26. joulukuuta 2011

Humpuukia

Odotin joulua koko joulukuun ja jouluaatto meni ihanan flown pyörteissä.

Kerron vain lyhyesti, että joulupäivä toi tietoisuuteeni ajatuksia, joita en ole tarkemmin ennen miettinyt. Ajatusmyllyni jauhoi huolta, pettymystä, joulun sanomaa, ihmisen viheliäisyyttä, pelkoa.

Joulupäivänä ajattelin synkästi, että JOULU ON HUMPUUKIA.

Nyt Tapaninpäivänä on pimeää, märkää, liukasta ja olen masentunut.
Toivottavasti sinulla oli iloisempi joulu.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Rakkaus on väkevämpi kuolemaa

Anopin siunaustilaisuus oli kaunis ja muistotilaisuus oli kotoisa lähisukulaisten kesken. Söimme voileipäkakkua (NAM!!!) ja vattuhillokermakakkua (nam nam) kahvin ja mehun kera. Lauloimme pari laulua, muistelimme vuoronperään itsekukin mitä tuli mieleen äidistä, mummosta, anopista ... Hän oli valoisa ihminen - ja puhelias. Hän käveli pitkiä lenkkejä päivittäin. Kaikilla oli jotain ihanaa sanottavaa hänestä. Ihan ilmeisesti häntä rakastettiin paljon.

Ikäväkseen hän dementoitui ja sokeutui loppuelämäkseen. Hän vietti viimeiset vuodet hoitolaitoksessa - ja hänen kuolemansa oli rauhallinen nukahdus.

Turhaan jännitin hautajaisia. Olin siellä kuin omieni joukossa, vaikken kaikki sukulaisia tunnekaan.

Miten haavoittuvaksi
muuttuu surussa

Miten arkoja
ovat lohdutuksen tuojat

Miten harva jaksaa
viipyä hiljaa
surutalon ovella

      Anja Porio

perjantai 25. marraskuuta 2011

Hautajaiset

F33.3
GAF 45
BDI 12
Skitsofrenialääkettä toimintakykyä aktivoimaan.
JIHUU !!! Hyvin menee, mutta menköön.
Saan heittää menemään pyrkimykset terveitten joukkoon.
Hautaan terveyden tavoittelun.

Huomenna on hautajaiset. Mieheni äiti menehtyi 94-vuotiaana. Mörrimöykky siskoineen on täysorpo. Surullista! "Surun ainoa hoito on sureminen. Suru ei tuhoa, vaan rakentaa ja eheyttää. Se on ihmiselle kuin kotelo perhoselle. Sen suojissa koemme kuin muodonmuutoksen ja voimme nähdä kaiken uudessa valossa.Surun kotelossa myllertävät usein muutkin tunteet kuten viha, pelko, syyllisyys, häpeä, kaipuu ja jopa ilo. Ne kaikki on tarkoitettu aidosti koettaviksi."
Suru - oma keho surutyönvälineenä

Minua jännittää mennä surevien joukkoon. Mieheni suku ei ole tullut tutuksi. Emme ole kutsuneet hänen siskojaan perheineen käymään kylässä eivätkä hekään ole meitä kutsuneet - tai jos ovat Mörrimöykyn kutsuneet, hän ei ole siitä minulle kertonut. Harmi, etteivät siskot pidä yhteyttä veljeensä. No, kutsuivat sentään äidin hautajaisiin ja minä menen mieheni tueksi anoppini siunaustilaisuuteen.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Skitso

En mielestäni ole masentunut. Miksi minun yhä vaan on syötävä masennuslääkkeitä? Sitä kysyn lääkäriltäni, kun hän soittaa minulle. Ja miksi nyt skitsofrenialääkettäkin - - - Ystäväni, joka on tutustunut pariin skitsofreenikkoon, sanoi, etten minä ole skitso - Entäpä jos olenkin? Koko itsekuvani muuttuu ja äitini häpeävät lausunnot skitsofreenikoista saattavat alkaa elää mielessäni. Minua pelottaa, että luhistun tämän diagnoosin alle. Itsetuntoni murenee enkä halua elää. Apua! Mitä nyt enää on merkitystä ylipainolla, kun en kehtaa enää ihmisten ilmoille. Hyvin alkanut painonpudotus (touko-elokuussa hävisi yli 10 kiloa) on lopahtanut, koska syön Viennetta-jäätelökakkua suruuni ja lohdukkeeksi.

Tein depressiotestin

Tein depressiotestin täällä: http://www.depressedtest.com/

DisorderYour Score
Major Depression:High-Moderate
Dysthymia:Slight-Moderate
Bipolar Disorder:Moderate
Cyclothymia:Moderate
Seasonal Affective Disorder:Very High
Postpartum Depression:N/A
Take the Depression Test

Mitähän tästäkin on ajateltava?
Sanokaas, mitä on suomeksi High-Moderate ja Slight-Moderate, please!
Etsin sanakirjasta enkä saa tolkkua ---

moderate =

- abate; alleviate; dull; dwindle; ease; fade; mitigate; moderate; pacify; slacken


- asettua talttua

- raueta; asettua; heikentyä; heiketä; herpaantua; hervota; laantua; lakata; lamaantua; lannistua; loppua; luhistua; masentua; murtua; nujertua; päättyä; sammua; talttua; uupua; uuvahtaa; väsähtää

- hillitä yleiskieli verbi

- hidastaa; hidastuttaa; hiljentää; hillitä; pidättää; pidentää; viivästyttää; viivyttää; vitkastuttaa
hillitty

- pidättyväinen; hillitty; kiihkoton; viileä

- hyväksyttävä yleiskieli adjektiivi

- kohtalainen; auttava; hyväksyttävä; joltinenkin; jonkinlainen; laatuunkäypä; melkoinen; mukiinmenevä; parahultainen; siedettävä; tyydyttävä; välttävä

- kärsivällinen maltillinen

- tyyni; hermostumaton; hillitty; kiihkoton; kyllästymätön; kärsivällinen; lauhkea; lempeä; leppoisa; maltillinen; malttavainen; pitkämielinen; rauhallinen; sopuisa; sovinnollinen; sävyisä; säyseä; tasainen; ystävällinen

- keskinkertainen yleiskieli adjektiivi

- normaali; keskinkertainen; konventionaalinen; sovinnainen; tavallinen; tavanomainen; totunnainen; yleinen

- keventää yleiskieli

- keventää; huojentaa; huojistaa; lieventää; lievittää;

- kohtalainen yleiskieli

- kohtalainen; auttava; hyväksyttävä; joltinenkin; jonkinlainen; laatuunkäypä; melkoinen; mukiinmenevä; parahultainen; siedettävä; tyydyttävä; välttävä
kohtuullinen

- sopiva; asianmukainen; hyväksyttävä; kohtuullinen; kunnollinen; oikeudenmukainen; sovelias
lievä yleiskieli

- tehoton; heikko; lievä; tulokseton; vaisu; voimaton

- lieventää
- helpottaa; huojentaa; keventää; lientää; lieventää; lievittää
[ nykyisiä rajoituksia haluaisi lieventää enää vain 17 prosenttia suomalaisista]
lievittää

- keventää; huojentaa; huojistaa; lieventää; lievittää;

- maltillinen

- kesy; maltillinen; sovinnollinen; sävyisä; säyseä

- pidättyvä yleiskieli
- pidättyväinen yleiskieli
- pidättyväinen; hillitty; kiihkoton; viileä
- pitkäjännitteinen maltillinen

- kärsivällinen; hermostumaton; kyllästymätön; maltillinen; malttavainen; pitkäjännitteinen; pitkämielinen; rauhallinen; tyyni

- pitkämielinen maltillinen

- maltillinen; kärsivällinen; pitkäjännitteinen; pitkämielinen; rauhallinen; tyyni

- raitis yleiskieli selvä adjektiivi

- absolutisti; raitis

- rauhallinen maltillinen

- sovinnollinen; lauhkea; lempeä; rauhallinen; sopuisa; sävyisä; säyseä; ystävällinen
[ konsulin rauhallinen pääsiäisenvietto ]

- säädellä yleiskieli verbi

- tyyni maltillinen

- sävyisä; hillitty; hyväntahtoinen; juohea; kiihkoton; lauhkea; lempeä; leppeä; leppoinen; leppoisa; levollinen; maltillinen; rauhaisa; rauhallinen; seesteinen; sopuisa; säyseä; tasainen; tyyni; ystävällinen
tyyntyä yleiskieli

- hiljentyä; asettua; heikentyä; heiketä; hiljetä; laantua; lauhtua; leppyä; taueta; rauhoittua; tasaantua; tyyntyä; vaimentua; vaimeta

- vähittäinen

- vähittäinen; asteittainen; hidas; portaittainen; vaiheittainen; verkkainen

- vaimentaa yleiskieli

- hillitä; asettaa; heikentää; kesyttää; laannuttaa; lauhduttaa; lepytellä; lieventää; pitää kurissa;
- rauhoitella; rauhoittaa; sovitella; taltuttaa; tasoittaa; tyynnyttää; vaimentaa
vanhoillinen yleiskieli konservatiivinen adjektiivi

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Muki

Olipa mukava käydä juttelemassa ystävän luona. Söimme kuumaa tomaattikeittoa ja Viennetta-jäätelökakkua kahvin kera. Pari kolme tuntia hurahti huomaamatta. Sain häneltä kaksi ihanaa kissamukia, joiden kahvana on kissanhäntä. (kts. kuva) Kivat, ilmeikkäät kissat saavat olipaikkansa lasivitriinissäni. Tulen aina muistamaan päivämäärän, jolloin sain mukit: 20.11.2011

perjantai 18. marraskuuta 2011

Aamuyöllä

Viiden tunnin nukkkumisen jälkeen heräsin levottomasta unesta ja nousin tietokoneeni ääreen lukemaan blogeja, joita seuraan. Väsymystä ja toivottomuutta joissakin blogeissa. Kiitän Luojaani, etten itsekin ole vaipunut synkkyyteen. Tämä syksy on harmaa ja pimeä; lumeton ja vuoden aikaan nähden lämmin. Tosin yhdestä kuuteen astetta lämmintä on aika koleaa, varsinkin kun tuulee. Aurinkoisia päiviäkin on ollut, mutta en juuri ole niistä nauttinut verhojeni takana sisällä kotona.



Ruska on poissa eikä tee mieli avata verhoja. Pidän valoverhojen kanssa paksumpia verhojakin yötä päivää. En halua, että vastapäisen talon ikkunoista kukaan näkee sisälle huoneeseeni, jossa istun tietokoneeni äärellä. Vähän vainoharhaista: tuskin siellä kukaan tiiraa tänne tai edes näkee mitään sisälle hämärään huoneeseeni. Mutta minusta tuntuu kotoisammalta verhot kiinni. Ulkona ei ole muuta kuin alastomia puita ja harmaa talo, joita en tahdo nähdä.


Mieheni yskii nukkuessaan viereisessä huoneessa - vai lie jo herännytkin. Usein hän nousee klo 5 aikoihin keittelemään aamukahvit. Nousis vain nytkin niin ei tarvitsisi vaivautua keittämään itse kahvia. Aamupalalle tästä on lähdettävä. Hiukoo.

* * * * *

Weetabixia rasvattoman maidon ja vattuhillon kera - ja aamusuukko mieheltäni. On ihanaa, kun hän sanoo hyvät huomenet ja suukottelee. Partakarvat kutittavat leukaani. Nyt kun parta on kasvanut 2-3 senttiseksi, se näyttää komealta.

Aamukahvin juotuani ja päivän lehden luettuani voisin oikeastaan mennä mieheni viereen torkkumaan. Aamiaisen ja kahvin jälkeen hän ottaa usein tirsat, mutta minua ei nukuta - tai mistäpä sen tietää, vaikka saisinkin unen päästä kiinni.

"Uni paras lääke on
  siitä nauttikaamme ... "

tiistai 15. marraskuuta 2011

Marraskuun hämärässä

Kirkasvalolamppu tuo valoa hämärään huoneeseeni ja toivottavasti piristää mieltäni. Nukuin katkonaista unta ja heräsin aikaisin. Olo on vähän pöllämistynyt. Ihan kuin olisin tullut toisesta maailmasta tähän pimeään loukkoon. En muista, näinkö unta. Illalla katsoin DVD-videon NORJA sarjasta Unelmatkoja maailmalle. En pidä matkustamisesta, mutta katselen mielelläni kauniita maisemia. Em. sarjassa on videoita ympäri maailmaa. On kiva katsella kunkin seudun parhaimmat nähtävyydet rasittamatta itseään kävelemällä ja matkustamalla päiväkausia päästäkseen näkemään niitä. Olen onnellinen nojatuolimatkaaja.


Seuraavaksi katson videon PERU - Muinaisten kulttuurien maa ja GALÁPAGOSSAARET - Kilpikonnasaarten ihmeellinen luonto

Sitten onkin jo aamusuihkun ja aamiaisen aika. Ja niin tämä päivä lähtee käyntiin. Menen asioille kaupungille, haen paketin postista ja lääkejauhetta apteekista. Asioiminen kaupungilla ei minua juuri innosta, mutta pitäähän nuo asiat hoitaa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Pillereitä masennukseen

Olen lukenut monen masentuneen blogia ja huokaan helpotuksesta, koska en itse ole nyt masentunut (ainakaan vielä). Kaamosmsennus iskee usein tähän aikaan vuodesta, mutta tässä marraskuussa olen ollut huolissani muista asioista kuin omasta mielialastani. Olen syönyt D-vitamiinia, kalaöljy-kapseleita, karnosiinia, multitabsia - ja istunut kirkasvalolampun äärellä. Uskon, että nämä ovat auttaneet torjumaan kaamosväsymystä ja -masennusta. Niin ja onhan minulla masennuslääkitys ... Pitääköhän minun syödä masennuslääkkeitä koko loppuelämäni?

perjantai 11. marraskuuta 2011

TERVETULOA uudelleen lukijakseni

"On aika vaihtaa näkökulmaa ja blogin osoitetta. Tämä on nyt tässä.", kirjoitin taannoin ja tein uuden blogin johon kirjoitin tekstin toisensa perään. Mutta jostakin syystä en saanut asetuksia oikein, niin että sinne olisi voinut kommentoida tekstejäni. Jätin sen blogin omille ajatuksilleni, joita en julkaise; siis vain itseni luettavaksi.

TERVETULOA taas tähän blogiin matkalle kanssani tutustumaan elämääni, arvoihini, ajatuksiini ja tunteisiini - kirjoitan edelleen myös kissoistani, painonhallinnastani - ja saatanpa kommentoida päivän uutisia omasta näkökulmastani. Ja te hyvät lukijat, tänne voitte kirjoittaa myönteisiä kommenttejanne ajatuksistani.
Luen niitä mielelläni.

Tonnikeijusta vedenneidoksi



Nuori, kaunis nainen ui ja sukeltelee vedessä kukkien seassa. Miten ihastuttava kuva löytyikään lehdestä, jonka nimeä en muista. Tavoittamaton unelma minäkuvaksi.


Ennätyspainoisesta, obeesista tädistä vedenneidoksi tai keijukaiseksi pyrkimiseni on varsin työlästä ja vaikeaa. Jos jalkani eivät toimisi, niin varmaan halajaisin innokkaasti ulos. Mutta kun nyt ei, kehtuuttaa, aurinkokin meni jo pilveen ja tuulee. Kohta aurinko laskee ja tulee pimeä. En pidä kävelystä. Aina löydän tekosyitä, miksi en lähde ulos kävelylle. On pakotettava itsensä liikkeelle edes joskus. Tietokoneelta pyrin nousemaan jaloilleni joka tunti ja venyttelen kylkiäni. Olen kerännyt voimisteluohjeita, joita voisi tehdä ilman apuvälineitä. Mutta parin viikon harjoittelun jälkeen minä vain unohdan ohjeet ja harjoittelun. Alan taas jotain toista ohjelmaa jonkin ajan kuluttua, mutta kyllästyn pian siihenkin. Huokaus. … että tämä ihminen on laiska - vai olisiko se päämäärättömyyttä, sinnikkyyden tai kunnianhimon puutetta.

Loppukesällä sain painostani pois 13 kiloa, mutta kilo on tullut takaisin. Jos en pian siirry takaisin kasvisvoittoiseen ravintoon, olen kohta taas ennätyspainossani. Ruoanlaitto ei ole intohimoni. Mielelläni istun valmiiseen pöytään. Mikrouunissa lämmitetyt valmisruoat ovat tulleet tutuiksi, kyllästyksiin asti.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Täysi kuu



Täysi kuu hullaannuttaa minut ja valvon yli nukkumaanmenoaikani, joka on ollutkin tämän syksyn epäterveellisen aikaisin illalla (klo 18-20). Kun menee niin aikaisin nukkumaan, unet loppuvat klo 3-4, jolloin on toisaalta hyvä aika pelata FarmVilleä tai muita Facebookin pelejä, koska ei enää ole ruuhkaa niille sivuille Suomessa.

Onpa kotoista palata kirjoittamaan tätä blogia. Uusi blogi, jota aloittelin, tuotti jos minkälaisi vaikeuksia. Tein varmaan kaikki virheet, jota voi blogin aloittaja tehdä. Ensin yritin saada sen salasanan taakse, mutten onnistunut. Blogia kävi katselemassa laskurin mukaan muutama. Ihmettelin, ettei kukaan kommentoi mitään mistään. Muutin asetuksia ja sainkin ne jo oikein ja parit kommentit sain.

Tämä blogi on julkinen. Ei tarvitse muistaa salasanoja. Kuka vain voi kommentoida, mutta toivon, että mieluummin kannustatte kuin lyötte lyttyyn minua. Sillä olen hauras ihminen, joka masentuu helposti.

Marraskuun harmaudessa

Lauantaina 5.11. klo 11

Laitan harmaat villasukat jalkaani, koska varpaita paleltaa. Mieltänikin kylmää ja paleltaa. Mikähän lämmittäisi mieltäni? Uusi puku päälläni ei sitä tee, vaikka ilahduin kyllä, kun se nyt mahtui päälleni. Olen laihtunut viime kesästä, jolloin hameen vetoketju ei mennyt kiinni, vaan vatsamakkarani pursuivat vetoketjun raosta. Vatsamakkarani ovat sen verran pienentyneet, että vetoketju ylettyy kiinni juuri ja juuri.


Kirkasvalolamppu loistaa vierelläni, kun tätä kirjoitan. Yritän valolla estää kaamosmasennuksen hiipimisen mieleeni. Saas nähdä auttaako. Huokaus. Huokailen yhtenään. Asiani eivät ole mallillaan, vaan itse asiassa esim. raha-asiat ovat ihan pyllyllään. Asia huolestuttaa minua. Vielä enemmän huolestuttaa uusi diagnoosini, jonka luin lääkereseptistäni. Psykiatri ei diagnoosista puhunut minulle mitään. Miksei puhunut? vai annetaanko minulle vääriä lääkkeitä, joilla on sitäpaitsi ikäviä sivuvaikutuksia mm. käsin vapinaa ja nykäyksiä, vatsavaivoja, pahoinvointia, hiusten lähtöä, päänsärkyä, ajoittaisia nieliemisvaikeuksia; ruoka meinaa mennä väärään kurkkuun.
 

lauantai 5. marraskuuta 2011

Marraskuun kaamoksessa


Taivas on paksujen, harmaiden pilvien peitossa. Ulkona on hämärää, vaikka kohta on puolipäivä. Laitan harmaat villasukat jalkaani, koska varpaita paleltaa. Mieltänikin kylmää ja paleltaa. Mikähän lämmittäisi mieltäni? Uusi puku päälläni ei sitä tee, vaikka ilahduin kyllä, kun se nyt mahtui päälleni. Olen laihtunut viime kesästä, jolloin hameen vetoketju ei mennyt kiinni, vaan vatsamakkarani pursuivat vetoketjun raosta. Vatsamakkarani ovat sen verran pienentyneet, että vetoketju ylettyy kiinni juuri ja juuri.



Kirkasvalolamppu loistaa vierelläni, kun tätä kirjoitan. Yritän valolla estää kaamosmasennuksen hiipimisen mieleeni. Saas nähdä auttaako. Huokaus. Huokailen yhtenään. Asiani eivät ole mallillaan, vaan itse asiassa esim. raha-asiat ovat ihan pyllyllään. Asia huolestuttaa minua. Vielä enemmän huolestuttaa uusi diagnoosini, jonka luin lääkereseptistäni. Psykiatri ei diagnoosista puhunut minulle mitään. Miksei puhunut? vai annetaanko minulle vääriä lääkkeitä, joilla on sitäpaitsi ikäviä sivuvaikutuksia mm. käsin vapinaa ja nykäyksiä, vatsavaivoja, pahoinvointia, hiusten lähtöä, päänsärkyä, ajoittaisia nieliemisvaikeuksia; ruoka meinaa mennä väärään kurkkuun.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Halloween ym. turhaa



Sunnuntai. Talvi- eli normaaliaika. Halloween-rieha  ja –rihkama ärsyttävät minua. Facebookin FarmVille-peliinkin tarjottiin kaikenlaista halloween-juttua. Yritin parhaani mukaan vältellä niitä. Mutta kanssapelaajat lahjoittivat mustia lepakoita ja vihreää juomaa(?) ämpärissä. Vahingossa otin vastaan niitäkin. Harmi, kun niiden myymisestä ei saa pelirahaa. Varmaankin kauppiaiden keksintöä tuoda Halloween Suomeen. Halloween-rihkamaa myydään kuulemma enemmän kuin vappurihkamaa. Humpuukia koko halloween. Pthyi!


Kultani Mörrimöykky teki lounaaksi perunamuusia oikeista perunoista ja tarjosi sitä porkkanoiden, herneiden ja papujen sekä jauhelihapihvien kera. Nautin ateriasta. Nyt taas jaksaa kirjoitella vaikka koko päivän. Musiikkia soimaan, ettei hiljaisuus häiritse. Olin niin tottunut kommentoiviin mies- ja naisääneen että kun he eivät enää sano mitään, hiljaisuus hämmentää minua. Mutta musiikki vie mukanaan. Rummutan sormillani tahtia eikä ajatuksenjuoksuni etene. Kerään kissankarvoja pois näppäimistöstäni ja CD-soittimestani. Teen käsivoimistelutehtävän Käki kukkuu.


lauantai 29. lokakuuta 2011

Tonnikeijusta vedenneidoksi










Jos jalkani eivät toimisi, niin varmaan halajaisin innokkaasti ulos. Mutta kun nyt ei, kehtuuttaa, aurinkokin meni jo pilveen ja tuulee. Kohta aurinko laskee ja tulee pimeä. En pidä kävelystä. Aina löydän tekosyitä, miksi en lähde ulos kävelylle. On pakotettava itsensä liikkeelle edes joskus. Tietokoneelta pyrin nousemaan jaloilleni joka tunti ja venyttelen kylkiäni. Olen kerännyt voimisteluohjeita, joita voisi tehdä ilman apuvälineitä. Mutta parin viikon harjoittelun jälkeen minä vain unohdan ohjeet ja harjoittelun. Alan taas jotain toista ohjelmaa jonkin ajan kuluttua, mutta kyllästyn pian siihenkin. Huokaus.   … että tämä ihminen on laiska - vai olisiko se päämäärättömyyttä, sinnikkyyden tai kunnianhimon puutetta.


Loppukesällä sain painostani pois 11 kiloa, mutta kilo on tullut takaisin. Jos en pian siirry takaisin kasvisvoittoiseen ravintoon, olen kohta taas ennätyspainossani. Ruoanlaitto ei ole intohimoni. Mielelläni istun valmiiseen pöytään. Mikrouunissa lämmitetyt valmisruoat ovat tulleet tutuiksi, kyllästyksiin asti.


Onneksi pääsin mukaan mukaan erääseen projektiin, jossa uusavuton ruoanlaittajakin oppii tekemään ruokaa. Tällä viikolla teimme keittoja. Tosi maukkaita kasvisvoittoisia keittoja.  Maistelin ja söin niitä hyvällä ruokahalulla, sillä en ollut muuta syönyt koko päivänä kuin vähän makaronilaatikkoa ja pullapalan kahvin kera. (Kerroin vähän projektista syyskuun 27. päivänä otsikolla ”Harrastuksiani ensi talvena”.)


torstai 27. lokakuuta 2011

Hiljaista

Jokin kumma esto painaa. En ole voinut kirjoittaa moneen viikkoon ajatuksiani. Olen jumissa ja häpeissäni. En voi kirjoittaa mitään itsestäni. Muusta en sitten osaakaan, ellen kissoistani sitten.
Hivelen näppäimistön kirjaimia ja pidän pitkiä taukoja miettien viime päiviä. Huokaan pitkään. Olen ollut pääasiassa vaiti. Vähäsanainen. Miehelleni olen sanonut vain ”Huomenta”, ”Kiitos”, ”ole hyvä”, ”tänään tulee mikrotukihenkilö käymään”, ”Menen viemään äitiä terveyskeskukseen”, ”Käyn kävelyllä”.  Siinäpä parin viikon puheet.  Kiitokset olen sanonut joka kahvikupillisen kahvia ja pullapalan saatuani. Kulta Mörrimöykky pitää huolta, että syön lounaan, juon aamu- ja iltapäiväkahvin, otan lääkkeeni ja hän huutelee klo 17, että Kauniit ja rohkeat alkaa. Muita tv-sarjoja en enää katsokaan.
Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen hiljaisuutta. Hiljaisuus suorastaan koskee korviini. Harkitsen CD-levyjen kuuntelemista, mutten viitsi hakea kuulokkeita makuukamarin radiosta. Kuuntelen kuitenkin radiotani aamuyön, kun ei nukuta. Voisihan sitä jotain kuunnella netistä, mutta kehtuuttaa etsiä radioasemia tai muutakaan kuunneltavaa. Toisaalta pidän tästä hiljaisuudesta. Toisaalta tämä oudoksuttaa minua. Minne hävisivät ajatusteni ja tekemisieni kommentoijat. Odotan, että joku sanoisi edes jotain. Alkaa tuntua kiusalliselta tämä hiljaisuus. Mutta kissatkin ovat nukkumassa. Naukaisuakaan ei kuulu.

torstai 20. lokakuuta 2011

Elämä on arvokasta

Elämä on arvokasta. Saada elää päivän, viikon, kuukausia, vuosia on lahja, jota arvostan yhä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Olen tuhlannut päiviä, viikkoja, kuukausia surren menneisyyttäni. Olen vatvonut ikäviä tapahtumia ja väärinkohtelua. Ehkä se on ollut tarpeen. Mutta harmi, etten ole luottanut terapeutteihini, lääkäreihin, sairaanhoitajiin tai edes ystäviini, pastoriin tai diakonissaan – en oikeastaan kehenkään niin että olisin syvimmät suruni ja mustimmat ajatukseni paljastanut. Onko se edes tarpeen? Useimmat tuntemani henkilöt elävät pohtimatta tuon taivaallista mielensä mutkia (niin kuin minä) ja ovat onnellisia. Siltä ainakin näyttää.
Olen kolme kertaa yrittänyt itsemurhaa. Elämäni tuntui silloin joutavalta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Mieleni oli täynnä toteutumattomia toiveita, surua elämättömästä elämästä, elämälleni asettamat tavoitteet näyttivät saavuttamattomilta unelmilta. Olin turhautunut.  Ajatukseni kiersivät kehää: olen rikkinäinen, en pysty jatkamaan ammatissani, lisäopinnot eivät suju, en pääse uuteen ammattiin, en pysty samaan kuin toiset; olen avuton, sairas, rikkinäinen. Siinä pienempi kehä.  Suurempi ajatuksieni kehä kiersi mutkan seksuaalisuudessani, elämäntoverissa, eroajatuksissa, yksinäisyydessä, joka seuraisi eroa. Epäonnistunut, tyytymätön, ansassa, avuton, sairas, muuta ratkaisua kipuiluuni en nähnyt kuin kuolema.
Mitä pitempään kiersin ajatuksieni kehiä, sitä toivottomammalta tuntui ja unettomuuden myötä ajatukseni hajosivat, pirstaloituivat; elin lapsuuttani, toisena hetkenä elin nuoruuttani, elin myös unelmiani. En ollut aina varma, kuka olen: pelokas lapsi, seikkailunhaluinen nuori, ammatti-ihminen velvollisuuksineen, erakko, aviovaimo; rooleja oli monta. Minun on vieläkin vaikea koota niistä yksilö.  Elän joskus kuin pelokas lapsi. Harvemmin enää nuoren elämää tai ammattihenkilöä.  Elämäni puitteet luovat rajoituksia, joita on vaikea unohtaa. Esim. lapsen tai nuoren  elämään ei kuulu nivelrikkoinen selkä, joka muistuttaa olemassaolostaan vähän väliä kipuilemalla. Peilin harmaantuvahiuksinen, vanha nainen hämmästyttää minua usein. Muistan itseni nuorempana, noin 45-50 –vuotiaana.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tulossa hulluksi

Mitä tapahtui, että pääsin rauhaan levottomasta mielialasta, joka vaivasi viikon? Rauha laskeutui mieleeni myrskyn jälkeen. Viikko meni sumuisessa humussa. Lääkkeetkö saivat aikaan oudon energisyyden ja levottomuuden. Vai olenko tulossa hulluksi?
 Ajatukseni laukkasivat asiasta toiseen, touhusin huoneessani: järjestelin vaatteitani ja papereitani. Suunnittelin makuukamarin siirtoa kirjastooni ja kirjaston tavaroiden muuttoa makuukamariin. Onneksi arvioin voimavaramme riittämättömäksi siihen hommaan. En keksinyt, ketä pyytää muuttoavuksi ja luovuin muuttosuunnitelmasta toistaiseksi. Mutta vielä minä sen suunnitelman toteutan yhteistyössä kavereiden kanssa. Kirjoitan paperille suunnitelman, miten muutto tehdään, etsin ja kutsun kaverit kantamaan tavarat huoneesta toiseen. Kirjastoni on käynyt ahtaaksi. On ostettava vaatekaappi pieneksi käyneille vaatteille,  jotka odottavat hoikentunutta minääni. Olohuoneen ovensuussa on tilaa kaapille. Mutta ensin on vietävä ex-televisio ynnä muut käytöstä poistetut laitteet pois olohuoneen nurkasta. Pääni on sauhunnut suunnitelmia, mutta mitään en ole saanut aikaan. No, sain sentään lattialla lojuvat vaatteet laitettua pahvilaatikkoon, jonka sain postimyyntiliikkeestä. Laatikossa tuli uusia vaatteita ja pikkupöytä. Uusi bleiseri ilahduttaa minua. Suunnittelin kirkkoon menoa uudet vaatteet päälläni. Mutta sisäinen vapina, ilmavaivat, käsien vapina ym:t hämmentävät oireet hävettävät minua niin että ujostelen ihmisten ilmoille menoa.
Olen kuunnellut radiota ja CD-levyjäni. Olen nauttinut musiikista, joka on ilahduttanut ja rauhoittanut myrskyistä mieltäni. Kuuntelin eilen kamarimusiikin helmiä; klassista musiikkia mm. Beethovenin, Mozartin, Bachin, Telemannin, Schubertin teoksia. Kuuntelin myös Katri Helenan laulua, Straussin valsseja ja kauneimmat häävalssit mm. Kielon jäähyväiset (Tarja Ylitalo), Ollaan niin kuin pääskyset (Risto Nevala), Metsäkukkia, Saarenmaan valssi. Pidän niistä.

torstai 6. lokakuuta 2011

lauantaina 1.10.2011 klo 17

Vanhin kissani on kadonnut. Se ei ole syönyt tänään mitään; se ei ole keittiössä. Se ei ole parvekkeella, ei olohuoneessa, ei näy olevan makuuhuoneessakaan. Yleensä se tulee tähän aikaan kirjastooni ja kerjää silityksiä. Kysyn mieheltäni, onko hän nähnyt sitä ja saan jotain mutinaa vastaukseksi. En saa selvää mitä mieheni sanoo. Hän on käynyt levolle leopardilakanalla päällystetyn täkkinsä alle makuuhuoneen parisänkyyn. Suututtaa hänen uneliaisuutensa, ei hänestä ole lohduttajaksi kyynelsilmäiselle vaimolleen. Tosin en edes pyydä lohdutusta. Peittelen kyyneleitäni.


Muistin sitten, että ex-kissani pyrki piiloon, kun oli kipeänä.Toinen kissani loikoi parvekkeella kaksi päivää eikä syönyt mitään. Ärsyyntyi vain toisten kissojen käynnistä parvekkeella. Se halusi olla yksin siellä. Vein sen lääkäriin. Hän nukutti sen ja minä itkin koko matkan kotiini.


Onko Vanhin kissani kipeä, kun on mennyt johonkin piiloon? Kyyneleet tulvahtavat silmiini. Etsin paniikin omaisesti joka huoneesta enkä näe kyyneleiltäni mitään. Nytkö menetän Vanhimman? Onko se livahtanut ovesta ulos ja on jonkun toisen asunnossa tai ulkona jossakin pensaan alla. Istuudun televisiotuoliini nyyhkyttämään. Suru purskahtaa mieleeni kipeinä muistoina ja itkuna, ryystän nenääni talouspaperiin ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa niin että rintaan koskee. Menen keittiöön, juon lasin mehua ja syön 1½ Temestaa rauhoittuakseni.


Kysyn mieheltäni, onko Vanhin sängyn alla. Hän ei vastaa. Kontallani kurkin sängyn alle ja näen tummana karvaiset kissankorvat. Menen sängyn toisen laidan viereen kontalleni ja näen kissan ihmettelevät silmät. ”TERVE”, sanon ja itken onnesta. Sydämeni pompahtaa pari lyöntiä kovaa ja se tuntuu kuin olisin halkeamassa. Huolestun sydämeni rytmihäiriöstä.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Harrastuksiani ensi talvena

Kuntoutumiskeskuksessa hurahti viikonloppu kuin siivillä. Mielenkiintoinen ja antoisa aloitus talven Projektille, joka on ohjaajien opastama tapahtuasarja meille mielenterveyskuntoutujille. Opettelemme ruoanlaittoa ja vietämme mukavia hetkiä liikunnan parissa. Tämäkin kotiin jumittunut tietokoneen ääressä istuja sai vesijuosta, saunoa, istua porealtaassa, kävellä syksyn vilppoisassa, aurinkoisessa luonnossa järven rannalla ja sain tietää kehoni koostumuksen ja kuntotasoni. Ihmeekseni huomasin jaksavani kävellä 40 min. pienten taukojen kera. Ja ne sapuskat, joita saimme olivat ihania, maukkaita ja ravitsevia. Lihakset, varsnkin reisilihakseni hellänä olen nyt kotona lepäillyt, kävellyt pikku lenkin talomme läheisyydessä, katsellut siivoojan rehkimistä asuntoamme siistimässä. Olen muistellut kuntoutusryhmämme jäsenten nimiä ja hetkiä jutustellessa heidän kanssaan kuntoutumiskeskuksessa. Ja olen saanut kipinän liikkumaan ja opettelemaan ruoanlaittoa. Niitä harrastamme ensi talven klubitalolla ja eri liikuntapaikkoilla kotikaupungissani.

torstai 22. syyskuuta 2011

Ikäviä muistoja

Harmaa päivä valkeni tänään hyvien unien jälkeen. Onneksi en painajaisia nähnyt, niinkuin pelkäsin illalla tulevani näkemään, koska edellinen yö meni valvoessa ja mieleni oli levoton jo kolmatta päivää. Oli vaikea rentoutua. Selkä oli kipeä, vatsaan koski ja päätä särki. Ajatukseni olivat aikamoisen hajalla valvotun yön jälkeen. Kuulin keskusteleluja ja ihmettelin, kuka puhuu; naapuristako noin hyvin kuulen - ja he puhuvat minusta.

Nyt olo on selkeämpi ja rauhallinen. Huokaan helpotuksesta. Pelkäsin jo sekoavani. Olin ymmällä, kun miesääni muistutti menneistä erehdyksistäni ja nykyisestä huonosta taloudellisesta tilanteestani. Mies (Dick) moitti minua holtittomasta rahankäytöstä ja maksamattomista laskuista jne. Tämä Dick on puhunut minulle ennenkin, kun olin vaipumassa psykoosiin. Pelottava mielentila. Pelkoa ja ahdistusta täynnä. Avuttomuutta ja itsensä hallitsemisen puutetta. Tyhjyyttä ja tuskaa. - Huokaus! En enää koskaan halua kokea samaa kuin joskus vuosia sitten. Olin silloin vihainen itselleni, äidilleni ja monille muille sukulaisilleni ja tuttavilleni. Elämä tuntui viheliäiseltä puurtamiselta päivästä toiseen. Kuolema tuntui ajatuksena helpotukselta ja ainoalta ratkaisulta pois tukalasta tilanteesta, jossa ahdistuneena päivästä päivään yritin selvitä aamusta iltaan. Söin yliannoksia rauhoittavia pillereitä niin että maksa-arvoni kohosivat hälyttäviin lukemiin. Mietin paljonko insuliinia ja rauhoittavia olisi ostettava, että sammuisin elottomaksi...

 < huokaus > IKÄVIÄ MUISTOJA ! Mistä ne nyt tulivat mieleeni?

Tulevana viikonloppuna

Tämä torstaipäivä alkaa paremmin kuin eilinen, jolloin en nukkunut koko yönä, vaan kuuntelin musiikkia kirjastossani, luin kirjaa ja surfasin netissä. Viime yönä nukuin sentään monta tuntia, tosin katkonaista unta. Odotan ensi viikonloppua, jolloin Mielikki-projektin puitteissa olen kuntoutumiskeskuksen hotellissa täysihoidossa perjantaista sunnuntaihin. Tulee olemaan varmaan tiivis ohjelma; tutkimuksia, liikuntaa, maukkaita aterioita jne. Liikuntani on jäänyt minimiin viime aikoina. Mitenkähän jaksan kuntoutumiskeskus liikuskella, kun kuntoni on kovin huono.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Parempi arkipäivä

"Emme tee virheitä, mutta joskus erehdyksiä, joista voimme oppia jotakin. Kun asiat eivät suju odotustemme mukaisesti, meidän tulisi vain hyväksyä ne tapahtuneiksi. Saamme näin mahdollisuden analysoida tilannetta ja sitä, mitä olisimme voineet tehdä onniistuaksemme, ja omaksua asenteen, jolla yritämme yhä uudelleen ja uudelleen.

"Olemme oppineet, miten meidän tulisi elää, mutta voimme myös itse valita, miten haluamme elää. Nämä eroavat toisistaan siinä, antaako ihminen itsensä passiivisesti muokkautua vai haluaako hän itse määrätä, mitä haluaisi olla, kokea ja omistaa. Voimme selvästi huonommin, mikäli annamme ongelmien hallita itseämme. Sitä vastoin voimme huomattavasti paremmin, jos pystymme vaikuttamaan asioihin. Itsetuntomme kasvaa ja myös asenteenne ja uskomuksemme muuttuvat. "

Luettuani tämän Juanita Saarelaisen kirjoittamasta kirjasta LUO ITSELLESI PAREMPI ARKIPÄIVÄ koin eräänlaisen valaistumisen.Olen jo yli vuosikymmenen elänyt masentuneen roolissa. Toki olen sairastanut depressio-jaksoja, mutta välillä olen ollut ihan toimintakykyinen ja pirteä. Kuitenkin olen antanut depressiokausien ongelmien hallita elämääni, vaikka en vaikeiden kausien välillä olekaan kärsinyt masennuksesta. Miten sitä voikin jumittua elämään sairaan roolissa ja antaa elämän supistua itsensä ympärille uskaltamatta vaivoin lähteä kotoa kokemaan uutta ja innostavaa elämää.

Elämää kuunloisteessa


Kissat riehuivat yöllä kirkkaassa kuunloisteessa. Parin päivän päästä on täysikuu. Minä olen sellainen "kuuhullu", että valvoskelen aina täysikuun aikaan. Mutta tänä yönä kissat herättivät minut pikkutunneilla. Matot olivat kasassa, niin että olin kompastua mennessäni keittiöön yöllä. Yöpalaksi söin "keijuleipää" ja maitoa. Sanomme voileipiä keijuleiviksi, koska rasvalevite on Keijua, jossa ei ole voita.

Huokaus ja haukotus. Tippuisipa se kahvi pian, jotta saisin vähän piristettä suoneen. Alkaa ramasemaan, koska yöunet jäivät niin lyhyeksi. Menee päivärytmi sekaisin, jos nyt menisin nukkumaan. Johan se kahvi tuoksuu tänne kirjastoon asti. Pian sitä saadaan.

Säädin blogini asetuksia ja toivon, että kommentointi onnistuu nyt. Kunhan se onnistuu, pyydän lisää lukijoita tänne. Kovin suureksi en lukijakuntaa halua. Tämä olkoon pienen piirin juttu.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Rauha ja lepo

Olo on heti rauhallisempi ja levollisempi, kun on saanut kunnon unet. Nukuin hyvin ja ainakin 7 tuntia.

Voihan tämä rauha ja levollisuus johtua siitäkin, että Jumala siunaa sapattina. Jeesuksen kanssa on hyvä aloittaa päivä ja kuunnella Hänen puhettaan. En nyt kuitenkaan lähde sapattijumalanpalvelukseen, vaan vietän tämän päivän hiljaisuudessa kotona. Luen Raamattua, ehkä otan kosketinsoittimeni esille ja soitan hengellisiä lauluja ja virsiä ym. kaunista.


perjantai 16. syyskuuta 2011

Keveällä mielellä

Aurinko paistaa ja olo on keveä. Sää vaikuttaa mielialaani hyvin paljon. Sateisellä säällä tunnen jonkinlaista raskautta ja synkkyyttä. Tosin nautin sateen äänistä ikkunalaudalla ja siitä, että minulla on koti, jonka lämmössä voin istuskella pitämässä sadetta.

Kirjoittelin profiiliani ja mietin pitkään, kuinka paljon elämänhistoriaani kirjoitan siihen mukaan. Blogin asetuksia säätäessä on mennyt aikaa. Ihan kuin en jo ennen olisi jo luonut blogia. . .

Blogien lukeminen on minulle mieluista puuhaa. On mielenkiintoista lukea, miten eri ihmiset ajattelevat ja asettelevat sanansa. Muutamia blogeja olen seurannut jo yli kolme vuotta. Itse innostuin blogin kirjoittamisesta vuonna 2008.

Toivottavasti tästä blogista on teille jotain iloa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Syksyn sateisena päivänä



Sade ropisi ikkunalaudalle niinkuin olisi naputtanut rytmiä jollekin laululle. Oli kodikasta istua sisällä lämpimässä eikä minun tarvinnut lähteä minkään syyn takia ulos. En pidä sateessa kävelemisestä, varsinkaan, kun tuuli riepottelee vaatteita ja sateensuojaa; pisaroita roiskuu päin naamaa. Näin syksyllä sadevesi on jo aika kylmää.

Tein viimeisiä muutoksia blogini ulkomuodolle. Tämä on yksinkertainen ja mielestäni selkeä. En halunnut mitään brumeluureja omaan blogiini. Kuvia tulen liittämään teksteihin; pääasiassa yleiseen jakeluun annettuja piirroksi. Omia valokuvia sitten myöhemmin - ehkä.

Olin jo nukkumassakin ja torkahdin pariksikymmeneksi minuutiksi. Heräsin ja ajattelin, ettei parane jäädä sänkyyn pyörimään, vaan tehdä jotain kivaa. Vielä se uni tulee myöhemminkin.

Uusi näppäimistö on herkkä lukuunottamatta e-kirjainta, jota pitää painaa enemmän, että se varmasti tulee mukaan. Vanha olikin jo aika pölyttynyt ja jäykkä eikä kaikki näppäimet enää toimineet kunnolla. Print Screen -näppäin ei ollenkaan. En tiedä, minne sen vanhan näppäimistön veisin. Voiko sen laittaa sekajätteisiin?

Tänään en tämän kummasempaa kirjoittele. Tämä on nyt tällaista kirjoittamisen verryttelyä. Ajatus ei lennä ja vähän jännittää, kuka haluaa tulla lukemaan blogiani ...

Hyvää yötä!

Ps. Heräsin klo 2 ja ihmettelen, ettei väsytä, vaikka unta sain vain muutaman tunnin. . .

tiistai 13. syyskuuta 2011

Hereillä

Hereillä - unisena ja väsyneenä.
Unta sain noin kaksi tuntia.

Iltapäivätorkkujen aika.
Itseasiassa iltapäivälenkille
tästä olisi käveltävä, mutta
k e h t u u t t a a . . .

Kuinka laiskaksi tulenkaan
ikää myöten?

Yliväsynyt

Yökyöpeli täällä huhuilee.
Yliväsyneen ajatukset harhailevat
asiasta toiseen.

On väärä aika kirjoittaa tänne.
Mutta en osaa rauhoittua aloilleni
siis nukkumaan.

Projekti, jota tein pari tuntia on kesken.
Mietityttää, miten jatkan sitä.

On syötävä yksi rauhoittava pilleei.
Josta sitten uni tulisi ja rentoutuisin.


sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Mörkö sumuisessa mielessä

Sumua ulkona.
Usvaa pääni sisällä.
Mieli pumpulissa.
Ajatukseni kaukana -
menneisyydessä.

En haluaisi muistaa päivämäärää 11.9.
Päivän uutismuistelot ovat kamalia.
World Trade Centerin pilvenpiirtäjien luhistuessa
olin itsekin hajalla, luhistumaisillani.
Kalenteriin en ole merkinnyt mitään
koko syyskuussa 2001.
Päiväkirjani tuolta ajalta on kateissa.
Mutta muistot ovat jäljellä
utumaisina mieleni hirviöinä.

Kunpa voisi kokonaan unohtaa
joitakin päiviä ja kuukausia.


perjantai 9. syyskuuta 2011

Ikuisten aikojen poljennossa

Olen istunut tietokoneen ääressä jo aivan liian kauan. Niskaa pakottaa ja pakarat meinaa puutua ihan turruksiin.

Kävin tänään sentään ulkona, kaupungilla. Ostin uuden näppäimistön. Alkuviikolla ostamani ei toiminut. Ystävä, joka tuli sitä katsomaan, arveli, ettei tietokoneessani toimi USB-väylään laitettu näppäimistö. Ei riitä teho. Ostin siis vanhempaa mallia olevan näppäimistön, joka laitetaan toisenlaiseen väylään (en muista nimeä). Mutta vielä en ole kokeillut toimiiko tää uusi näppäimistö. En jaksa ruveta hääräämään tietokoneen kanssa enää nyt klo 21. On minun nukkumaanmenoaikani. Usein olen nukkumassa jo sikeästi tähän aikaan, mutta nyt ei nukuta.

On hömppä olo. Pää on kuin Haminan kaupunki. (Oletteko kuulleet tätä sanontaa?)
Ihan kuin olisin sumussa tai miten tään olon kertoisi: sekava en ole, mutta olo on pyörryksissä; on pehmoinen olo melkein kuin olisin humalassa. Tekee mieli viiniä. Jääkaapissani on aukaistu pullo. Onkohan se mennyt jo pilalle?

Ei passaa ottaa alkoholia. Olen jo ottanut iltalääkkeeni, yhden rauhoittavan pillerin. Mutta olo on kuitenkin levoton ja rauhaton. HUOKAUS! Liikunnan puutetta kai... Tekisi mieli rakastella, mutta mieheni nukkuujo. En raski herättää häntä. Tunnen itseni yksinäiseksi ja hellyyden kipeäksi.


OSALLINEN /Elina Vaara

Ikuisten aikojen poljennossa
kääpiörytminä polen.
Niinkuin kirkkaassa hurmiossa
vesien alla olen

sairas, vaikkei haavani avoin -
terve, vaikka hivun;
terve ja sairas simpukan tavoin
kantaja helmen ja kivun.

Mitaton aallokko, paina, telmi!
Elämän tahto pyhä:
helmestä kipu, kivusta helmi!
minussa tapahtuu yhä.


Eilen oli hyvä olo, tänään riudun seksin puutteessa, kipuilen aallokon alla, joka painaa, telmii kehossani, tunnen itseni sairaaksi ja mieltäni särkee. En kuitenkaan ole enää masentunut niinkuin keväällä. Tunnen itseni energiseksi, mutta kovin saamattomaksi. Aikomuksia vilahtelee mielessäni, mitä olisi tehtävä, mutta mihinkään hommaan en saa otetta.

Kissat telmivät olohuoneessa. Meidän "nuoriso" koettelee voimiaan ja painii keskenään, ajavat toisiaan takaa ja mittaavat missä asemassa ovat toistensa suhteen. Täplä tahtoo olla pomo. Mutta vanhimmalla kissallamme, Emppulla on enemmän arvovaltaa ja se rauhoittaa nuoret kissat, jos ne alkavat tosissaan tappelemaan keskenään.

Meidän nuoriso rauhoittuneena

torstai 8. syyskuuta 2011

Siellä täällä lintunen laulahtaa

Päivä on valjennut harmaana. Osa pilvistä on aika tummia. Pian saattaa sataa. Onneksi ei ole minnekään menoa. En tykkää kävellä sateessa, varsinkaan jos tuuli rätkii vettä naamalle. Tosin nyt ei täällä tuule juuri lainkaan ...

Lueskelin tänä aamuna kirjaa "Ruusu-unelmia". Kirjassa on A. Oksasen runo

PÄIVÄ KOITTAA

Öinen huuru hälvenee
jo taivahalle,
Levättyään lähtee
tuuli kankahalle,
Siellä täällä
lintunenkin laulahtaa,
Luonto, vielä yön
sylissä, havahtaa;
Päivä koittaa.

Mielestäni tässä pikku runossa on jotain viehättävää. Voin nähdä mielikuvitukseni silmin  öisen huuruisen maiseman ja sitten sumun nousevan ylös pilviksi. Tuuli alkaa leuhytellä puitten oksia. Vielä kaikki muuttolinnut eivät ole lähteneet etelän maihin. Päivän valjettua linnut alkavat viserrellä...Herkkää! Elämä on kaunis, kun sitä katselee oikeasta paikasta. Toisaalla on kurjuutta, nälänhätää, luurangon laihoja ihmisiä isomahaisine lapsineen, jotka tuskin ovat hengissä. Kuolema korjaa laumoittain ihmisiä. Kuinka elämä voikaan olla kurjaa ja julmaa joillekin.

Kuuntelen Vivaldin Neljän vuoden ajan osaa KEVÄT. Viime kevättä en haikaile. Olin väsynyt ja aloitekyvytön. Sokeriarvot olivat tietämättäni korkealla. Kuntoutuspaikassani veriarvojani seurattiin ja HUOKAUS! Aamulääkitykseeni lisättiin diabeteslääke. Nyttemmin en enää tunne keväistä väsymystä. Sokeriarvoni ovat pysyneet normaalina.

Elämäni soljuu kuin kevätpuro. On hyvä olla (kunhan ei muistele maksamattomia laskuja).

perjantai 26. elokuuta 2011

yx tauti paranee, mutta toinen tulee lisäksi

Vähäinenkin liikunta tekee ihmeitä. Säännölliset ruoka-ajat auttavat asiaa. Kuntoutuksessa ollessani painoni lähti tippumaan ja YLLÄTYS, YLLÄTYS, kun viimeksi astuin diagnoosivaakani päälle, se näytti yli 10 kiloa vähemmän kuin ennätyspaino, joka minnulla oli huhtikuussa, keväällä. En ollut uskoa lukemaa, vaan tarkistin, että patterit ovat kunnolla pesässään ja astuin uudelleen vaa'alle. Ja totta se on. Ylipainoa on toistakymmentä kiloa vähemmän.Kiva, kun en ole turhaan pakottanut itseäni liikkeelle, pikku kävelylenkkejä kiertämään. Ruokavalion pienet muutokset varmaan vaikuttavat myös. Oivariini vaihtui Keiju-margariiniksi ja jäätelönsyönti on pannassa.

Ikävä kyllä, kaikki muutkin sokeriset tuotteet ... Lääkärintutkimuksissa todettiin diabetes. Joko kerroin siitä, kuinka se tuntui kuolemantuomiolta kuulla: "Teillä on diabetes."  Olin surusta sekaisin sen illan. Sitten nousi harmi ja suuttumus sekä kysymykset: Miksi minulle vielä tämäkin tauti tuli?

torstai 18. elokuuta 2011

Ei kahta ilman kolmatta

Kissa hyppäsi radion päälle ja romahti alas hyllyltä radion kanssa, joka halkesi. Onneksi johtoja ei mennyt poikki ja radio on liimattavissa saumoistaan kasaan. Ja onneksi kissalle ei käynyt kuinkaan.

Mutta radion halkeaminen oli vasta alkusoittoa viimeaikaiselle epäonnelle meidän perheessä. Nimittäin televisio sippasi, meni mykäksi eikä näyttänyt kuvaa. Vanha kone lopahti eikä toimi enää.

eikä kahta ilman kolmatta: Pesukone hajosi. Se pesi aivan hyvin vielä viimeisen pyykkinsä, mutta kun linkous alkoi, rupesi kuulumaan armoton kolina. Kone oli sammutettava hetimmiten. Soitin huoltoliikkeeseen ja mies siellä arveli, että laakerit ovat menneet ja voi olla, että noin vanhanmalliseen pesukoneeseen ei enää saa varaosia. Luin rivien välistä, ettei konetta kannata korjata. Siellä pesuhuoneen nurkassa kone nököttää nyt toimettomana odotellen, koska uusi kone tulee tilalle ja se viekään pois.

Sain käytetyn television 25 eurolla, joten emme me me ilman televisiota enää ole. Tosin televisiolla ei ole takuuta. Sekin voi sipata milloin tahansa. ...

Odotan aikaa, jolloin voin ostaa taulu- tai plasmatelevision. Mikähän noista digitelevisioista kannattaisi ostaa? Ensimmäisenä ostoslistalla on kuitenkin pesukone. Pienituloiselle on iso raha ostaa uusi kone, mutta en haluaisi ostaa käytettyä.

Radion taidan laittaa romujen mukana kiertoon jonnekin, minne sen saa ilmaiseksi viedä.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Elämässä eteenpäin

Pari kuukautta meni kuntoutuksessa 3-5 pävää viikossa ja viikonloput kotona. Kuntoutusyksikössä arvioitiin psyykkistä tilannettani ja toimintakykyäni. Terveyskeskuksessa otettiin verikokeita ja sydänfilmi. Veriarvojani seurattiin ja todettiin 2 tyypin diabetes, johon aloitettiin lääkitys. Verenpainelääkitystä lisättiin ja mielialalääkitystä vähennettiin.

Toivo kuntoutumisesta oli välillä kateissa ja  diabeteksen hoidon aloittaminen on ollut haasteellista. Liikunnan, lähinnä ulkoilun ja kävelyn, aloittaminen oli vaikeaa ja turhauttavaa, kun en jaksanut kahtasataa metriä yhteen menoon kävellä vaan piti levähtää penkillä vähän väliä. Talvella ulkona liikkuminen jäi vähäiseksi, koska kävely otti voimille ja henkeä ahdisti pienikin ponnistelu. Syyllistin itseäni, että olenkin päästänyt fyysisen kuntoni niin huonoksi.

On ollut vaikea nähdä asioita, mitkä on hyvin, puhumattakaan omien vahvuuksien tunnistaminen. Kuntoutukselle antamiani tavoitteita saavutettiin kutakuinkin: mielialani ja fyysinen kuntoni on kohentunut pikku hiljaa, jaksan huolehtia itsestäni paremmin, paino lähti putoamaan, terveelliseen ruokavalioon totuttautuminen ei ollut vaikeaa ja kuntoutusyksikössä oppi syömään säännöllisesti, joten diabeteksen hoitokin on sujunut siinä sivussa.

Nyt olen taas terveyskeskuslääkärin ja omahoitajan hoidossa. Keskeisintä jatkossa on somaattisten sairauksieni hoito ja seuranta. Haasteellisinta on pitää ruokavalio terveellisenä, tehdä kotiruokaa ja syödä säännöllisesti. Ulos kävelylle pitää itseään patistaa. En kovin mielelläni mene helteeseen hikoilemaan. Olisipa järvi lähempänä niin kävisin uimassa ja harrastaisin vesijuoksua. . .

torstai 5. toukokuuta 2011

Hoitoon

Ilahduin, kun sain soiton hoitopaikasta. Maanantaina 9.5. menen sinne. En tiedä, miten jakso siellä minua auttaa. Se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa täällä kotona "yksikseen" hiljaisen mieheni kanssa en pääse tasapainoon. Teen vain miehenikin surulliseksi ja alakuloiseksi. Kunpa hänellä olisi miesystävä, jonka kanssa hän voisi keskustella asioista ja tehdä miesten juttuja.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Odottelua

Hiljaiseloa, turhautumista, odottelua, keskityskyvyttömyyttä. Elämän arkea.

Lehtien lueskelua: Kodin kuvalehti, Voi hyvin, Valitut Palat, Tieteen kuvalehti, Natiional geographic Suomi jne. Kirjojen järjestelyä ja suunnitelmia järjestellä myös vaatekaappi sekä pyyhkiä pölyt keittiön kaapeista.

Onneksi siivooja tulee perjantaina. Alkaa olla pölyistä kaikkialla. Imurointi on tuskaa; selkäni kipeytyy imuria liikutellessa niin että en kovin mielelläni koske siihen koneeseen. Siivoojalla on parempi imuri kuin meillä. Hänen imurissaan pölyt menevät vesialtaaseen eikä pienhiukkaset pölise imuroinnin jälkeen. Jos eläkkeeni olisi isompi kutsuisin siivoojan useammin töihin meille. Kissataloudessa pölyä ja karvoja riittää ...

Sanaton rukous Jumalalle, että pääsisin pian hoitoon, pois kotoa nyhjäämästä tyhjää. Kunpa paikka vapautuisi tässä kuussa. En jaksaisi odottaa vielä kuukautta. Olen toivottoman turhautunut yrityksiini selvitä elämässä synkistelemättä ja luomatta eteeni kohtaloa, joka ei minua miellytä. Alakuloisuuteni ja alavireisyyteni kuitenkin saa ajattelemaan, etten selviä tästä elämästä; että masennukseni muuttuu synkkyydeksi, joka pimentää mieleni ilottomaksi ja tyytymättömäksi, niin että kuolema alkaa näyttää paremmalta kuin elämä.

Jumala suokoon, etten eksy itsemurha-ajatuksiin niinkuin monesti aiemmin masennuskauden aikana.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Kirkasta

Aurinko häikäisee silmiäni. En löydä aurinkolasejani mistään. Kirkkaus kirkuu liian kovaa, niin että koko pää soi. Atonaalista meteliä. En kestä tätä. Vedän verhot ikkunan eteen. Vähän helpotti. Kaikki odottavat, että kevätpäivät vievät alakuloiisuuteni mennessään. Minun odotetaan piristyvän ja tervehtyvän kunhan vain kävelen auringonpaisteessa ulkona. Minun on pakotettava itseni ulos, edes parvekkeen ikkunasta hastelemaan raitista ilmaa.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Sanat vähissä

Aurikoisia  päiviä luvassa.
Lämmintäkin on luvattu 15°C - 17°C.
 Ihanteellinen ulkoilusää.
Huomenna on 1.pääsiäissunnuntai.
Jälkiruuaksi luvassa mämmiä.

Mikään ei oikein innosta.
Väsyttää.

Kauniit ja rohkeat aion katsoa televisiosta.
Syön suklaapäällysteisen vaniljajäätelön.

Siinä tämän päivän ilot.



LISÄYS klo 16.55
Olen päivissä sekaisin.
Eihän Kauniit ja rohkeat tule lauantaina.
Sekin ilo poissa tästä päivästä.

Nyt en jaksa iloita mistään.
Pääsiäisen ilosanomakaan ei herätä tunteita.
Olen lamassa. Tunteet turtana.
Menen nukkumaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Salaisuus

Olen hiljaiseksi käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Kesät maani ylitse kiitää
ja talvet peittää sen.
Ja kun hedelmä on hyvä,
sen vasta antaa puu.
Niin pientä on mitä sanon
niin suurta tapahtuu.

On kimallusta täynnä
mäet, metsä kimaltaa.
Vaan kerran kun mä sammun,
myös sammuva on tämä maa.
Ei ymmärrä muut ketkeään,
mitä minä ymmärsin.
Ovat kuuroja he, minä mykkä -
ja se riittää sittenkin.

Oi, hijaiseks' olen käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Olen salaisuuttani täynnä.
Olen vaiti ja hymyilen.

          Aila Meriluoto


Runoilijan tavoin koen olevani mykkä eikä kukaan kuule hiljaisuuttani. Kovin mitätöntä ja pientä ininää saan aikaan täällä blogissani. Ajatukseni eivät askartele maailman suurissa asioissa, päivän lööpeissä tai Ylen uutisissa, sillä en niitä seuraa. En välitä tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Enkä oikeastaan välitä siitäkään, mitä minnulle tapahtuu: käperryn kokoon, vanhenen, rypistyn kuin rusina ja olen hiljaa.

Kuitenkin minussa elää halu tulla kuulluksi ja kertoisin, jos osaisin, miten tähän on tultu: runoilija Aila Meriluodon tapaan en hymyile vaan itken. Kyyneleetöntä itkua. Suren elämätöntä elämääni, olematonta uraani työelämässä ja hiipuvaa rakkautta miestäni kohtaan.

Se on salaisuus, mikä minusta olisi tullut, jos olisin osannut valita ammatin, missä olisin viihtynyt tai jos olisin mennyt nuorena naimisiin ja saanut kuusi lasta niinkuin 9-vuotiaana suunnittelin. Miten elämäni olisi ollutkaan nautittavampaa ilman Salaisuutta, jota kannoin sisimmässäni. Mielessäni avoin haava, jota yritin pitää piilossa ja jota häpesin, elämä oli ja on edelleen hankalaa. Enää en häpeä enkä tunne raivoa isäpuolta kohtaan. Minä vain nyyhkytän, kun menneisyyteni tulee mieleen. Insestin pitäisi olla jo loppuunkäsitelty aihe elämässäni. Mutta ei, se vaan hiertää, saa aktin tuntumaan ällöttävältä. Vaikka saisin orgasmin rakastellessa, mieleni ei tyynny vaan soimaa, että tää ei ole oikein; tässä on jotain hävettävän väärin. Ehkä vain orgasmin huipulla unohtuu kaikki itketty ja itkemätön suru, joka viiltää haavoja auki. Jo moneen kertaan umpeutuneitakin mieleni haavoja, jotka saavat minut epätoivoiseksi ja surulliseksi. Mieleni synkistyy ja alan soimata itseäni: taas sinä vatvot tuota samaa. Mutta miksi en parkaisisi, kun koskee ja haava on kipeä. Tekee mieli viiltää iho auki ja - - EI SE OLE VIISASTA. Ole nyt järkevä ja ota lääkkeesi. Mene nukkumaan, sanon itselleni.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Musta maa

Surun todellisuutta sieluni maahan piilen
kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin
muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen.

Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
Puut graniitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
ja mustiin heteisiin ja rubiini hurmeen.
Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen
kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.


Jotain tällaista Kaarlo Sarkian MUSTA MAA –runon kaltaista on mieleni maisema nyt, kun depressio ahdistaa minua kotini nurkkiin nyyhkimään kyyneletöntä itkua. Olen hiljentynyt ja puhumaton. En osaa kertoa miehelleni enkä raaski häntä rasittaakaan mieleni synkkyydellä. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tunnemöykkyä, joka painaa ja puristaa rintaa. Itken sisäänpäin, yhtään kyyneltä ei silmiini herahda, vaikka koskee, mieltäni jäytää ja viiltää tuska, jonka nimeä en tiedä. Temesta vaimentaa tuskaa ja möykky on kuin pumpulissa – sen kylmyys ei palelluta mieltäni eikä sen särmät viillä haavaa – se vain painaa, vie tilaa, se vain on mielessäni jotain ylimääräistä, josta haluaisin eroon.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Lääkärissä

Kävin viime perjantaina (18.3.) terveyskeskuksessa. Lääkärini tutki selkäni, jalkojeni refleksejä ja kuunteli kertomustani vaivoistani sekä kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen. Hän lupasi konsultoida psykiatria ja soittaa minulle, mihin tulokseen ovat tulleet hoitoni suhteen. Mahdollisesti masennuslääkitystäni muutetaan. Lisätä sitä ei voi, sillä syön jo maksimimäärän niitä lääkkeitä. Enempää ei voi määrätä. Itseasiassa syön kahdenlaista masennuslääkettä. Kumma, ettei depressioni häviä niillä...

Terveyskeskuslääkäri antoi nivelrikkolääkityksen ja vahvaa Buranaa (800 mg) selkäkipuihin.

Apua laihdutukseen en saanut tältä lääkäriltä. Ehkä sitä on etsittävä kuntosaliohjaajalta. Kuntosalilla  on Xravaganza-kurssi laihduttajille. Josko menisin sinne sitten. He käyttävät liikunnan lisäksi ravintojauheita yms. en tarkkaan tiedä, mutta ajattelin ottaa selvää. Mutta jos se tulee kovin kalliiksi, en voi sitä ajatellakaan.

Painonvartijoissa ollessani vain lihoin. Heidän ohjeensa eivät minua hoikistaneet.

Voisihan sitä mennä mielenterveysyhdistyksen toimintaan mukaan. Mielenterveystuki ry järjestää liikuntaryhmiä, kuntosali- ja uintitunteja, Oma-apuryhmän sekä musiikki- ja askartelukerhon. Pari tanssikaraokeiltaakin on ollut tänä talvena. Eipä ole koko talvena tullut lähdetyksi mihinkään ryhmään.
Tarvitsisin oikeastaan jonkinlaisen tukihenkilön, joka muistuttaisi uimahallivuoroista ja tulisi hakemaan minut kotoa ja veisi vesijuoksemaan. Omaa aloitekykyä lähtemiseen ei ole. Harmi kun lähimmät ystäväni eivät voi uimahallille lähteä. Minun selälleni ja laihdutukseeni tekisi hyvää vesijuosta vähintään kerran viikossa.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Murheellista sairaskertomusta

Kiukuttaa ja surettaa, kun en ole kunnossa. Masennusta pukkaa ja paino nousee. En syö paljon päivässä, jotain 1500 kcal, mutta silti en laihdu vaan turvottaa, niin että vaatteet repeää. Muutenkin on mieli maassa, vaikkei mitään aihetta synkistelyyn oikeastaan ole. Tämä on sisäsyntyistä mielenmasennusta. En iloitse juuri mistään. Vaikka luettelen itselleni kaikkea, mitä elämässäni on hyvin, mm. minulla on kiva, tilava koti, mukava mies, ihanat lemmikkikissat, toimeentulo, vaatteita, ruokaa, kaikkea on tarpeeksi. Moni voisi kadehtia elämääni. Miksi minä surkuttelen itseäni?


Vaivat, jotka pitävät minut sisällä kotona, ovat rasitteita, joista en pääse, ellei lääkäri keksi jotain parannuskeinoja. Esim. selkäni kipuilee jo parin kolmen sadan metrin kävelystä niin että tekisi mieleni huutaa kivusta. Ja saunaan ei ole menemistä, ellen ota kipulääkettä. Kuumassa selkäni kipeytyy niin että tuskan hiki tulee otsalle, kun liikun vähänkään. Olisikohan jotain tulehdusta kuluman lisäksi alaselän nikamissa.

Pakkasella hengitys on vaikeaa. Hengitystiet menevät tukkoon pakkasilmassa. Hengästyn ja liikkuminen ei onnistu. Ei tee mieli lähteä ulos kävelemään, vaikka pakkasta ei olisikaan, koska selkä kipeytyy aina lyhyelläkin kävelymatkalla.

Varasin lääkäriajan jo pari kolme viikkoa sitten ja ensi perjantaina 18.3. menen terveyskeskukseen valittamaan vaivojani. Olen kirjoittanut listaa kivuista ja säryistä ym. vaivoista, ettei jäisi kertomatta mitään, mihin tarvitsen nyt apua.

Depressio on hankalin vaiva. En jaksa tehdä mitään kotitöitä. En oikeastaan jaksa edes välittää kissankarvoista matoilla ja pölyhiukkasista tasoilla. Pyykit sain sentään pantua pesukoneeseen ja mieheni ripusti ne kuivumaan. Pitkään pyykkivuori vain kasvoi kylpyhuoneen kaapissa. Lopulta kaikki eivät mahtuneet kaapin laatikkoon vaan pyykkiä alkoi kasaantua kaapin eteen pinoon. Silloin sain jostain sen verran energiaa, että ensiksi alusvaatteita sain pestyä. Kaikki olivatkin jo likaisina.

Mieli maassa on synkkää elää. Mikään ei innosta, mistään ei jaksa iloita, mitään ei jaksa tehdä, kaikki näyttää kovin turhalta ja olen itseeni pettynyt, turhautunut ja suorastaan vihainen. Suututtaa, kun en saa mitään aikaan. Päivät toisensa jälkeen kuluvat eikä juuri mitään muistoja jää. Arki näyttää harmaalta ja mieli mustalta.

Ruokaa en ole laittanut moneen kuukauteen. Valmisruuilla en laihdu vaikka laskin, etten syö kuin 1500 kcal edestä päivässä. Olen turvoksissa, aineenvaihdunta säästöliekillä. Laihdutukseen tarvitsen nyt varmaan ravitsemusterapeutin ja lääkärin apua. Ja liikuntaan tarvitsisin ohjeita, mitä tehdä, että aineenvaihdunta pysyisi vilkkaana, ettei turvottaisi. Vai onko turvotus jostain muusta kuin liikunnan vähyydestä johtuvaa?

Näen painajaisia öisin. Nukun pätkittäistä unta eli heräilen usein. Menen aamuyöllä tv-tuoliin istumaan, koska siinä asennossa on helpompi olla. Pitkällään tuntuu joskus kuin hengitys salpautuisi ja hengitystiet olisivat tukossa. Kun nousen istumaan, hengitys sujuu paremmin. Kun hereillä olo alkaa jo pikkutunneilla aamuyöstä, iltasella kuuden aikaan olen valmis nukkumaan, niin väsynyt olen. Masennuslääke väsyttää entisestään ja iltayön 3-4 tuntia nukun sikeästi.

Painajaisista jää kauhunomainen pelko vaivaamaan joskus pitkälle päivään asti, Tunteesta on vaikea päästä eroon ja yritän karkottaa sitä pelaamalla Facebookin nettipelejä saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Enää ei kirjojen tai lehtien lukeminen suju. En jaksa keskittyä tarinoihin ja kertomuksiin. Lukeminen on alkanut tuntua työläältä. Vain nettiyhteisön ystävien kuulumisia olen jaksanut lueskella, mutta viesteihin vastaaminen ja niiden kommentoiminen on jäänyt vähiin.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Lauhempaa

En pysy mukana ajanjuoksussa. On jo maaliskuu pitkälti menossa enkä ole mitään saanut kirjattua ylös tähän "päiväkirjaan". Muukin kirjoittelu on supistunut lyhyisiin viesteihin Facebookissa ja parissa nettiyhteisössä, johon kuulun. Olisi aika panna tämä blogi pakettiin, sulkea se ja lopettaa kokonaan. Mutta en halua sulkea tätä kanavaa purkaa ajatuksiani. Pari vuotta sitten tämä kirjoittelu oli hyvin tärleä osa elämääni ja saattaa tulla täekeäksi taas tulevaisuudessa kenties...

Helmikuun pakkasista päästiin sentään. Pitkään olikin tosi kylmää. Nykyisin on vain yöllä on pakkasta. Päivällä lämpötila nousee vähän +0°C yläpuolelle siis muutamaan lämpöasteeseen. Tänäänkin on ihanteellinen ulkoilusää. Aurinko paistaa, tuuleksii vähän eikä ole pakkasta. Mutta kehtuuttaa ruveta pukemaan päälle ulkovaatteita ja lähteä tallustelemaan tietä pitkin. En ole ulkoihminen vaan kotikissa, joka oloasussani viihdyn lämpimissä huoneissa poissa tuulesta ja kaukana lumesta. Tiedän, että minun pitäisi ryhdistaytyä ja tehdä ulkolenkki päivittäin, mutta itsensä pakottaminen siihen on vaikeaa.

Istun tietokoneeni äärellä ja kuuntelen radio Deitä. Väliin kissani tulevat katsomaan, miksi tuijotn näyttöruutua niin pitkään.

Kuvassa Timi-kissa tuijottaa minua kuin ihmetellen, ettei tajua, mikä tuossa näyttöruudussa kiehtoo. On se vaan kumma - päivästä toiseen hän istuu ruudun äärellä ja tuijottaa sitä kiinteästi ...

torstai 24. helmikuuta 2011

Pakkaspäiviä

On aurinkoista ja -18°C pakkasta. Ikkunasta vetää ja varpaitani paleltaa. Etsin huopatossujani ja ne löydettyäni pettymys oli suuri, kun ne eivät sovi enää jalkaan, ei ainakaan villasukan kanssa. Pidän tossut jalkojeni alla lappeellaan. Suojaavat sentään lattian kylmyydeltä.

Ei tee mieli ulos kylmettymään, vaikkakin sisälämpötila +20°C varmaan tuntuisi taivaalliselta pakkasessa käynnin jälkeen. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Tosin kunto laskee, kun ei pitkään aikaan käy kävelemässä. Ei ole tullut voimisteltuakaan. Harmittaa, kun lääkäriajan sain vasta maaliskuun 16. päivälle. Olisi saatava laihdutus alkuun lääkärin valvonnassa. Ja paljon muutakin asiaa olisi hänelle, mutta mikään ei ole kiireellistä heti hoidettavaa vaivaa, etteikö voisi jättää jonon hännille viikkojen päähän. Oma terveyskeskuslääkärini on kai lomalla lasten hiihtolomaviikon ajan ja siis sen jälkeen ottaa vastaan.Talvi tuntuu kamalan pitkältä, koska niin aikaisin syksyllä tuli lumet ja pakkasia on ollut viikkotolkulla. En enää pidä talvesta. Hengitykseni salpautuu pakkasessa ja saa pukea monta kerrosta vaatetta ennenkuin pääsee lähtemään ulos. Pukeminen tuntuu nykyisin kovin työläältä. . .

Odotan kesää, mutta ei sen tarviis olla niin kuuma kuin viime kesä. Jos on yli +26°C lämmintä, oloni on jo tukala eikä ulos liikkumaan lähteminen oikein innosta. Mulle riittäis 22-25 astetta. Saahan sitä toivoa, mutta ihannesäitä ei ole kuin muutama kesässä. Tekisi mieli muuttaa muualle pois Suomesta, mutta toisaalta isänmaarakkaus pitää paikoillaan. Muuttaminen ei ole kivaa. Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, etten mielelläni muuta enää minnekään.

torstai 17. helmikuuta 2011

Asiasta toiseen ja kolmanteen

Päärynäsiideriä naamaan ja voimistelua sormille. Niillä mennään eteenpäin tässä elämässä. Tosin en yhtään laihdu näillä, mutta mieli virkistyy, kun saan sokerivettä ja ajatukseni ruudulle. Kuuntelen RadioDeitä. Siellä on kevyttä jutustelua hengellisistä lauluista ja laulunteosta. Radiotoimittajan naureskelu ärsyttää minua. Se jotenkin on aivan jotain muuta kuin mielialani nyt. En jaksa kuunnella ohjelmaa. Laitan soimaan CD-levyn, jolla Riki Sorsa laulaa Muuttohaukasta, Juha Vainio "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" jne. 1980-luvun hittejä. "häijy harmajainen hai ... mitkä lienee mietteet sen ... " saa minut ajattelemaan kahden vuoden takaista aikaa, kun olin itsemurha-ajatuksissa ja söin yliannoksen lääkkeitä... Tarja Ylitalon laulu "Ei tämä tyttö lempeä anele" saa ajattelemaan parisuhdettani. "Rakasta mua niin että tuntuu" (Matti ja Teppo) laulavat sen, mitä mietin, sanoako miehelleni noin. . . Ei en kestä kuunnella noita lauluja. Ne tuovat kovin paljon hankalia muistoja mieleen. Tukahdutettuja tunteita, salattua rakkautta, kaihoa, ikävää ja sydänsuruja, joita murehdin 1980-luvulla.Podin silloin eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta ja tyhjyyttä, joka masensi mieltä ja häipyi vain hetkeksi, kun joku ystävä kävi luonani.

Kun menin naimisiin  yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.

Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .

Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .

Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?

Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.

HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.

Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Ajatuksenjuoksuni pätkiä

Sanaton möykky sisimmässäni painaa ja hiertää mieltä. En tiedä, miten kertoa oloani. En löydä adjektiiveja, joilla kuvata ahdistuksen tapaista tyhjyyden tuntua, joka puristaa kasaan ja jättää sanattomaksi. Yritän muistella mukavia hetkiä, jotta ahdistus väistyisi:

Ystävän päivänä kokoontui nettiryhmämme jäseniä viettämään iltaa nettiyhteisömme perustajan luona. Rupattelimme, söimme salaattia, liha- ja broileripullia, lohikeittoa, fetajuustoleivonnaisia ja päälle kakkukahvit. Oli kiva tavata ystäviä, joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia nettiyhteisössämme.

Ajatuksenjuoksuni katkesi, kun kännykkäni alkoi hälyttää ja muistuttaa Facebookin FarmTown-pelissä olevan porkkanasadon olevan valmis korjattavaksi. Siirryn pelaamaan peliä.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Yökypelin ajatusmyllystä




Neljän tunnin unien jälkeen heräsin siihen, kun kissa tassutteli jalkojeni yli sängyllä. Menin juomaan vettä ja sille tielleni jäin hereille. Katselin Amerikoista tulleita kirjeitä, joissa on kilpailuun osallistumislomakkeita. Monta kisaa on meneillään ja pariin kolmeen olen osallistunut. Kahteen kisaan vielä jatkoin osallistumista – toiveena saada 15000 Amerikan dollaria. Saattaa olla turhaa rahan menoa osallistua noihin kilpailuihin, mutta ajattelin niin, jotta koska en polta tupakkaa, voin viisieurosia laittaa kilpailuihin. Keväällä sitten nähdään, toteutuuko toiveeni.


Olen ollut aika lamassa ja muut kuin rahatoiveet ovat unohtuneet. Kyllä ihmisellä pitäisi olla unelmia, että tässä elämässä jaksaisi päivästä toiseen. Mutta nyt tuntuvat unelmat kaikonneen mielestäni ja vain teräksenharmaa, kova ja kylmä mieliala on päällimmäisenä. Selkä kipuilee ja päätäkin särkee usein. Olen surullinen, tarmoton ja aloitekyvytön. En saa mitään aikaan. Olen vain ärtynyt – pikku asioistakin. Nukun huonosti, vain sen ajan kuin iltalääke vaikuttaa. Taidan olla depressiossa. Pitäisi käydä lääkäriltä kysymässä, josko tuota lääkitystäni tarvitsee muuttaa ja ehkä lisätä. Huokaus. Tuntuu vain kovin työläältä ajatellakin, että varaisin aikaa terveyskeskukseen; ei tee mieli ajanvaraukseen mainita syytä, miksi haluan lääkäriin. Täällä kotikaupungissani aina kysyvät sitä ja päättävät, olenko nopean avun tarpeessa vai pannaanko aika jonon hännille. Jotenkin tuntuu ikävältä, jos aika varataan jonnekin kahden kolmen viikon päähän.

”Hällä väliä” –mieliala valtaa alaa ajatuksissani. Sama kai se on, hypinkö ilosta vai nyhjäänkö tyhjää tv-tuolissani ja tietokoneen äärellä täällä kotona. Ketä se liikuttaa? Niin, miehenihän siitä kärsii, etten jaksa ottaa häntä huomioon. Hän taitaa olla aika yksinäinen. Hänellä ei ole ystäviä, joiden kanssa keskustella tai puuhata jotain miesten juttuja. Harmi! Minustakaan ei ole hänelle juuri iloa.


tiistai 1. helmikuuta 2011

Helmikuun ensimmäisen yön mietteitä

Eilinen päivä meni mataen. En saanut oikein mitään aikaseksi. Istuin tv-tuolissani, yritin lukea lehteä, mutten pystynyt keskittymään artikkeliin, jota luin. Oikeastaan en kiinnostunut mistään lehden artikkelista, vaikka tavallisesti luen Hyvä Terveys -lehden ahmimalla kannesta kanteen. Tai siis kyllä artikkelit olivat kiinnostavia, mutta olo oli sellainen, että vähänpä välitin. ”Hällä väliä” asenteella olen katsellut roskaantuvaa asuntoammekin. Vessaa sentään olen jaksanut siivota. Mutta olohuone on kissankarvojen vallassa. Imuriin tarttuminen ei kiinnosta. En pidä sen äänestä ja raskaskin se on. Selkä kipeytyy, kun sen kanssa heiluu vähänkin aikaa. Harmittaahan se, että on epäsiistiä kotona, mutta nyt en jaksa tehdä asialle mitään eikä tähän aikaan yöstä voisikaan laittaa pölynimuria laulamaan. Talon hiljaisuussäännöt rajoittavat öiseen aikaan metelöimisen. Pyykit sain sentään laitettua pesukoneeseen ja kuivumaan illalla. Hyvä minä! Pyykkikori on nyt tyhjä. Kun se taas täyttyy, jaksanko välittää…


Väsyttää. Klo 3.30 ei ihmekään, mutta ei minua nukuta. Olo on levoton ja ärtyisä. Haluaisin rakastella ja nauttia orgasmista. Heräsin, kun olin saavuttamassa huippua, mutta sitten orgasmi hiipui pois enkä masturboinut. Jotenkin oman käden apu tuntuu niin teennäiseltä. Ajattelin jo herättää mieheni aktiin, mutta en kuitenkaan raaskinut viedä häneltä yöuniaan. Jotain hän mumisi unissaan, kun läksin sängystä keittiöön juomaan mehua.

Yön hiljaisuudessa on toisaalta jotain lohdullista. Vaikken nyt tästä elämästä nautikaan, niin kuitenkin olen kiitollinen monista asioista: minulla on lämmin koti, riittävästi ruokaa ja juomaa, vaatteita yms. tarpeellista, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan. Mieheni rakastaa minua ja minulla on lämpöisiä tunteita häntä kohtaan. Vaikken aina jaksakaan pitää huolta miehestäni ja kodistamme, ukkokultani rakastaa minua eikä koti katoa minnekään. Kiitän Jumalaani näistä pysyvistä lahjoista, joista saan nauttia – ainakin toistaiseksi. Mörkönä hiipii mieleeni ajatus, että mieheni sairastuu, vanhenee ja heikkenee, kuolee. Jäänkö yksin? Mitä tulevaisuus tuo osakseni? Miksi suren etukäteen sellaista, joka ei mahdollisesti edes tapahdu. Pelkään, ettei tätä hyvää elämää, jota elän, voi jatkua loputtomiin. Niin ei vain tapahdu. En jaksa uskoa, että aina olisi näin hyvin kuin nyt on. Ja kuitenkin toivon parempaa… että olisin terveempi, energisempi, valoisampi… että mieheni olisi puheliaampi ja voisimme keskustella vapaasti kaikista asioista …että taloudellinen tilanteemme olisi parempi …että saisin velkani maksetuksi …että minulla olisi sellaisia ystäviä, joihin voin tukeutua asioissa, joista en voi puhua mieheni kanssa …että olisi yleensäkin enemmän ystäviä, jotka välittävät minusta …että itsekkyyteni ei kasvaisi ihan mahdottomiin mittoihin …että Jumalani antaisi kokea läheisyyttään ja yhteyttä kanssaan.

Jumala on kaukainen Isä Taivaassa, joka myhäilee minulle. Niin sen koen. Haluaisin, että Hän ottaisi minua kädestä kiinni ja johdattaisi paratiisiin – noin hengellisesti, jo täällä tässä ja nyt. Kaipaan läheisempään yhteyteen Jumalani kanssa.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Amarylliksen varsi katkesi





Niinhän siinä sitten kävi, että ihan minua ilahduttaakseen Amaryllis kasvatti VIISI, SUURTA KUKKAA kolmanteen varteensa. Mutta hoikka, pitkä varsi ei kestänyt kukkien painoa - tai sitten kissa oli asialla -  ja varsi katkesi. Laitoin katkenneen kukkavarren maljakkoon -  ja siellä se vieläkin koristaa ruokapöytäämme.

Nyt en tiedä, säilyttäisinkö amarylliksen sipulin ja antaisin sen kasvattaa vihreitä lehtiä ja yrittäisinkö saada sen kukkimaan ensi vuonnakin. En oikein luota viherpeukalooni. Enkä ole aikaisemmin pitänyt amaryllistä sen kauempaa kuin se on kukkinut ja heittänyt roskikseen. Olen aina joulun alla ostanut uuden amarylliksen. Voisi kai sitä yrittää kasvattaa - Olisiko teillä ohjeita, pitääkö sille pitää "kuiva kausi" vai kastellaanko sitä enemmän kesän ajan ja annetaan lehtien kasvaa suuriksi ja mitä sitten? Pitänee kysyä kukkakauppiaalta tai joltain puutarhurilta, ellette te tiedä.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Amaryllis

Nyt se jouluksi ostamani amaryllis on kasvattanut piiiiitkän varren ja avannut kaksi kukkaa. Kaksi on vielä nupulla. Kasvin kaksi ensimmäistä vartta ovat jo kuivuneet ja leikattu pois. 

Onhan se mukavaa, kun ukkokullan syntymäpäivänä kukka kukkii. Syntymäpäiväsankari itse ei halunnut, että mitään ostettaisiin lahjaksi. Lieneekö hänellä jotain immateriaalisia lahjatoiveita. En ole vielä rohjennut kysyä tai tarijota mitään.

Kuinka kaunis amaryllis siitä kehittyykään, kunhan nupulla olevat osat avautuvat.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Viiveellä kaunista

Kasvoihan siitä joulukukaksi ostamastani amarylliksestä kaunis kukka. Ja kun ensimmäinen kukkavarsi on jo kuivumassa, kolmas varsi kasvaa täyttä häkää kasvattaen kukkanuppua. Joten saan nauttia joulukukastani vielä jonkin aikaa. Edellisvuosien amarylliksissä on ollut isommat kukat, mutta on tämä pienempi versio yhtä kaunis.

Kissat ovat antaneet kukan olla rauhassa, mutta kukan vierellä oleva digiboxi ja DVD-soitin olivat saaneet kyytiä viime yönä. Ne olivat kaapin takana johtojensa varassa roikkumassa. Digiboxi ei heitosta ole moksiskaan, mutta miten lienee DVD-soitin. Sitä en ole kokeillut. (huokaus) Jos tuo penteleen kissa on sen särkenyt, en tiedä, mitä kirosanoja sille latelen. Varmaankin syyllinen on Täplä, mustavalkoinen kissamme. Sillä on tapana ryntäillä vauhdilla tuon kaapin päälle. Nyt kun se ei voi syöksyä DVD-soittimen/digiboxin vierestä, koska siinä on tuo kuvassa oleva komistus, niin kissa on syöksynyt digiboxin päälle, jarruttanut siinä ja boxi on luisunut kaapin taakse vetäen soittimen perässään. Niin sen on täytynyt mennä. Toruminen ei enää auta, koska kissa ei tiedä, mistä torun sitä nyt, kun tapahtumasta on ties kuinka kauan aikaa. Sadatteleminen ja kiroileminenkaan ei auta. Ne nostavat vain verenpainettani, jota pitäisi seurata. (huokaus)Mutta kun en ole saanut ostetuksi isompaa mansettia mittariini, en saa mitattua verenpainettani. Hauikseni on kerännyt rasvaa ympärilleen niin paljon, ettei mansetti yllä ympärille. (huokaus)

Eikä tähän huokailuni lopu. Mutta turha mun nyt on tänne enempää huokailujen aiheita kirjoittaa. Tulen vain surulliselle mielelle. Ettekä te jaksa lukea huokauksien aiheitani. Ihmettelen, että yleensä kukaan käy sivuillani, koska kirjoitan niin harvoin mitään kiinnostavaa. Yleensäkin tämä bloggamminen on jäänyt kovin vähäiseksi tänä vuonna. Ei ole ollut tarvetta tarinoida ...

Enkä minä osaa juuri muusta kirjoittaa kuin itsestäni ja kissoistani. Ukkokultani mainitsen joskus ohimennen ja pari ystävääkin on tainnut löytää tiensä tarinoitteni joukkoon. Tavallisen hiljaisesta elämästäni ei paljon kirjoitettavaa ole. Nyt kun pahimmat kriisit on terapiassa puitu tai sujuvasti ohitettu ja painettu mielen pohjalle piiloon, on ollut oikeastaan suhteellisen hyvä olla. Paniikkikohtauksia ei ole ollut aikoihin. Ahdistusta lääkitään "pumpuliin" ja aivojen kemia toimii kai niinkuin pitääkin, koska en tunne itseäni masentuneeksi. Mitenkähän kävisi, jos jättäisin depressiolääkkeet ja ahdistusta lievittävät rauhoittavat syömättä. Siis olen miettinyt, että olisiko aika purkaa lääkitystä ja vähitellen luopua noista "kainalosauvoista"... vai olenko lopun ikääni lääkityksen tarpeessa? Muuttuisiko aivojen aineenvaihdunta pahasti ilman lääkkeitä?

Sietäisinkö ajoittaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia ilman lääkitystä? Ovat ne olleet niin pahoja kohtauksia, että syön mieluummin parit pillerit kuin päädyn siihen tilaan, jossa olen muutaman kerran ollut - aivan kuolemanpelon vallassa saamatta hengitettyä kunnolla. On vaikea kuvata sitä kauhua, mitä olen kokenut paniikissa ollessani. Enkä taida nyt ruveta muistelemaankaan sitä sen tarkemmin. Lääkärini terveyskeskuksessa ei taida tietääkään sielunelämästäni, koska ei hän ole lukenut sairaalan papereita, joita jo aikamoinen pino on kertynytkin. Olisi joskus mielenkiintoista palata katsomaan, miten lääkärit ja hoitajat hoitopaikoissa ovat minut ja ongelmani nähneet, kuinka olen osannut tuoda heille esille henkisen ahdinkoni - jos ollenkaan.