keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Oho, aika valuu käsistäni

Joko se joulu meni? On vähän sellainen olo, ettei se tullutkaan. Johtunee siitä, etten hössöttänyt joulukoristeiden kanssa, en pystyttänyt joulukuusta ja koristanut sitä. Muovinen joulukuusemme pysyi paketissaan kellarikomerossa. Mieheni kyllä kysyi minulta, haetaanko se sieltä. Sanoin vain, etten ole sillä tuulella, että koristelisin sitä. Miksi minä, kun ei hänkään ... Joulukukan (amaryllis) ostin, mutta se ei ole avautunut kunnolla eikä kasvanut juuri ollenkaan. Kukat ovat pienet ja supussa. Ihan kuin tämä meidän "joulu", jota emme valmistelleet, muutoin kuin syömällä perinteisesti laatikoita: porkkana-, lanttu- ja imellettyä perunalaatikkoa karjalanpaistin ja kinkun kera. Graavilohta ja rosolliakin oli jouluaterioiden menuussa.

Amaarylliksen ensin (vähän) avautunut nuppu, jota kissamme nuuhkii, on jo kuivunut - ennenkuin kunnolla avautuikaan. Kukalle olisi kenteis pitänyt antaa enemmän vettä. Vähän olen lirauttanut vettä sen juurelle - kahdesti 1½ viikossa. Sillä edellisvuotiset amaryllikseni ovat tulleet toimeen, mutta ei tämä. Olen vähän pettynyt kukkaan - ja jouluun, jota ei tullutkaan.

Ennen joulua kävin kirkossa kuuntelemassa ja laulamassa Kauneimpia Joululauluja. Siellä virisi jouluntuntu. Muttei se säilynyt mielessäni kuin hetken. NOo, mitäpä tuota jäädä haikailemaan. Ehkä ensi vuoden joulu tuo joulumielen ja .tunnun. Tämä joulu valui käsistä, kuten tämä vuosikin... En ole saanut aikaan mitään merkittävää. Ei ole oikein mitään tapahtumaakaan, joka olisi erityisesti jäänyt mieleeni tältä vuodelta. Oliko tämä yksi niistä turhista vuosista, jolloin en elänyt - vaan vain OLIN? Onhan se jotain OLLA OLEMASSA. Mutta enemmän elämältä toivoisin saavani ...

perjantai 3. joulukuuta 2010

Näin se menee

Näin tämä vuosi menee: blogiviesti odottaa toistaan. Elämä kuluu päiviä kirjaamatta, ajatuksiani esille tuomatta. Jotenkin olen jumissa. Kaikki ajatukseni klimpissä jossain aivojeni uumenissa, mistä ne eivät näyttäydy kuin kummallisina unina, joita on vaikea pukea sanoiksi. Viime yönä unet loppuivat kello kahden aikoihin, mistä lähtien olen kirjoittanut pari viestiä nettiyhteisöihin, joihin kuulun ja pari sanaa Facebookiin toiveena, että joku siihenkin viestiini vastaisi. Saapa nähdä, saavatko sanani vastakaikua naamakirjan hälinässä.

Minussa ei ole kirjailijan vikaa. Ellen ole sillä tuulella, että haluaisin ilmaista itseäni tai tuoda esiin mielipiteitäni, mikään ei saa minua kirjoittamaan. Nykyään yhä harvemmin olen ollut sillä tuulella, että jotain olisi intoa tai edes mielihaluja tuoda esiin ajatuksistani. Olen kotonakin hiljaa. Miehenikin on hiljainen. Elämme omissa kuplissamme. Ilman dialogia. Mieheni sentään yrittää aloittaa keskustelua kahvipöydässä mainitsemalla jotain säästä. Minä murahdan vastaukseksi pari sanaa. Ja siihen keskustelumme sitten lopahtaa. Juomme kahvimme hiljaisuuden vallitessa. Enää se ei edes häiritse minua.

En kuitenkaan haluaisi jatkaa näin. Tiedän kokemukesta, ettei ole terveellistä elää tuulettamatta ajatuksiaan. Vuorovaikutus ja keskustelu on tärkeä osa parantumista (masennuksesta, jota sairastan). Eikä se ole loppujen lopuksi kovin kivaa olla yksin pääsemättä lähelle toista. Vanhemmiten läheisyyden kaipuu on vain lisääntynyt; ei niinkään kosketus- vaan hengen yhteys. Sielujen sympatia.

Lapsena minulla oli sydänystävä ja hänen kanssaan koin sellaista yhteyttä, ymmärtämystä ja lämpöä, jota kaipaan elämääni nyt. Onko sydänystävyyttä mahdollista kokea enää aikuisena. Jotain sellaista koin mieheni kanssa, kun seurustelimme. Minne se sielujen sympatia on kadonnut suhteestamme?