torstai 9. syyskuuta 2010

Arkipäivä

Valoverho ja kolminkertainen ikkunalasi erottavat ulkomaailman kirjastostani, jossa kirjoitan tätä. Ne eivät suojaa tarpeeksi hyvin näköalaa ulkoa sisälle, siksi haluaisin sälekaihtimet, mutta niihin meillä ei ole varaa - ainakaan tänä vuonna, jolloin sorruin ottamaan pankista lainaa, pikavipin ja vielä ostosrahaa. Summat ovat pieniä keskituloisille, mutta vähäisistä tuloistani niiden poismaksaminen kestää kuukausia. Onneksi ei sentään vuosia. Tosin pahoin pelkään, että joudun sairaalaan ja budjettini heittää häränpyllyä. Selkä kipuilee. Luulen, että jokin nikama on yliliikkuva ja painaa aika-ajoin hermoa. Kipu saa selkälihakset kramppaamaan ja vain selinmakuulla - polvet ylempänä kuin lonkat - kipu hiljalleen hiipuu pois.


Päivä oli pilvinen, kunnes pilvet kaikkosivat jättäen auringon kirkastamaan ruskapuiden loistoa. Punatakkinen nainen istui hiekkalaatikon reunalla seuraten lapsen leikkiä ja huomatessaan minut ikkunassa kamera valmiina hän käänsi selkänsä minuunpäin. Luuli kai, että kuvaan häntä eikä halunnut kuvaan kasvojaan. He, punatakkinen nainen ja lapsi, menivät puitten taakse keinumaan - tai siis lapsi keinui, nainen antoi vauhtia. Vain vilahduksia punaisesta takista näkyi ikkunaani ja lapsen nauru kiiri ikkunan läpi kirjastooni. jonka ikkunasta kuvasin ruskapuita. Otin pari kuvaa ja siirsin sitten valoverhon ikkunalasin eteen. Naapuri yski yläkerrassa - tai ehkä se oli mieheni olohuoneessa.

Päivä kuluu minun vilkuillessa valoverhon läpi ulos ja jokin minussa huutaa: MENE ULOS KÄVELEMÄÄN!!! Kuiskaan hiljaa, etten uskalla lähteä lenkille nyt, kun selkä taas kramppaa. Nousen kävelemään kirjastosta olohuoneeseen ja keittiöön. Kaadan hiilihapotettua vettä ja päärynäsiideriä lasiin. Hörppään kulauksen ja kannan lasin näppäimistäni viereen. Lasista hörppään taas, kun tulee ajattelutauko.

Omatuntoko lie se, joka soimaa, etten ole pitänyt lupaustani. "Puoli tuntia liikuntaa päivässä" ovat saaneet vain sormieni lihakset. Onneksi on liikkuvat sormet. Kuinka olisinkaan hukassa ilman toimivaa tietokonetta ja näppäimistöllä hyppiviä sormiani. Entäpä jos jalkani halvaantuvat? tai selkä jumittuisi kramppiin? Pahaenteisiä ajatuksia hyökkää mieleeni. EI, EI! Tilanteeni on kohtalaisen hyvä eikä epätoivoinen niinkuin se hetken tuntui. Kamala ennuskuva välähti mielessäni: kävelen metsässä, konpastun juureen, kaadun ja halvaannun. En pysty puhumaan, ketään ei ole lähimainkaan. Viereisellä pururadalla juokseva mies ei huomaa minua. Tulee yö, pimeä ja alkaa sataa vettä... HUI! Puistelen päätäni kuin ravistellen kuvaa pois mielestäni. Iho nousi kananlihalle ja kurkkua alkoi kuristaa. Nieleskelen päärynäjuomaa ja rauhoittelen mieltäni tuijottamalla taivaalle.

Ei kommentteja: