torstai 9. syyskuuta 2010

Arkipäivä

Valoverho ja kolminkertainen ikkunalasi erottavat ulkomaailman kirjastostani, jossa kirjoitan tätä. Ne eivät suojaa tarpeeksi hyvin näköalaa ulkoa sisälle, siksi haluaisin sälekaihtimet, mutta niihin meillä ei ole varaa - ainakaan tänä vuonna, jolloin sorruin ottamaan pankista lainaa, pikavipin ja vielä ostosrahaa. Summat ovat pieniä keskituloisille, mutta vähäisistä tuloistani niiden poismaksaminen kestää kuukausia. Onneksi ei sentään vuosia. Tosin pahoin pelkään, että joudun sairaalaan ja budjettini heittää häränpyllyä. Selkä kipuilee. Luulen, että jokin nikama on yliliikkuva ja painaa aika-ajoin hermoa. Kipu saa selkälihakset kramppaamaan ja vain selinmakuulla - polvet ylempänä kuin lonkat - kipu hiljalleen hiipuu pois.


Päivä oli pilvinen, kunnes pilvet kaikkosivat jättäen auringon kirkastamaan ruskapuiden loistoa. Punatakkinen nainen istui hiekkalaatikon reunalla seuraten lapsen leikkiä ja huomatessaan minut ikkunassa kamera valmiina hän käänsi selkänsä minuunpäin. Luuli kai, että kuvaan häntä eikä halunnut kuvaan kasvojaan. He, punatakkinen nainen ja lapsi, menivät puitten taakse keinumaan - tai siis lapsi keinui, nainen antoi vauhtia. Vain vilahduksia punaisesta takista näkyi ikkunaani ja lapsen nauru kiiri ikkunan läpi kirjastooni. jonka ikkunasta kuvasin ruskapuita. Otin pari kuvaa ja siirsin sitten valoverhon ikkunalasin eteen. Naapuri yski yläkerrassa - tai ehkä se oli mieheni olohuoneessa.

Päivä kuluu minun vilkuillessa valoverhon läpi ulos ja jokin minussa huutaa: MENE ULOS KÄVELEMÄÄN!!! Kuiskaan hiljaa, etten uskalla lähteä lenkille nyt, kun selkä taas kramppaa. Nousen kävelemään kirjastosta olohuoneeseen ja keittiöön. Kaadan hiilihapotettua vettä ja päärynäsiideriä lasiin. Hörppään kulauksen ja kannan lasin näppäimistäni viereen. Lasista hörppään taas, kun tulee ajattelutauko.

Omatuntoko lie se, joka soimaa, etten ole pitänyt lupaustani. "Puoli tuntia liikuntaa päivässä" ovat saaneet vain sormieni lihakset. Onneksi on liikkuvat sormet. Kuinka olisinkaan hukassa ilman toimivaa tietokonetta ja näppäimistöllä hyppiviä sormiani. Entäpä jos jalkani halvaantuvat? tai selkä jumittuisi kramppiin? Pahaenteisiä ajatuksia hyökkää mieleeni. EI, EI! Tilanteeni on kohtalaisen hyvä eikä epätoivoinen niinkuin se hetken tuntui. Kamala ennuskuva välähti mielessäni: kävelen metsässä, konpastun juureen, kaadun ja halvaannun. En pysty puhumaan, ketään ei ole lähimainkaan. Viereisellä pururadalla juokseva mies ei huomaa minua. Tulee yö, pimeä ja alkaa sataa vettä... HUI! Puistelen päätäni kuin ravistellen kuvaa pois mielestäni. Iho nousi kananlihalle ja kurkkua alkoi kuristaa. Nieleskelen päärynäjuomaa ja rauhoittelen mieltäni tuijottamalla taivaalle.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kylpylähotellilomasta ja vähän muustakin

Olen vihdoin toipunut viiden vuorokauden tuetusta lomasta kuntoutumiskeskuksessa. Olin sielllä äitini avustajana ja seuralaisena. Jotenkin tuntui vaikealta lähteä sinne, mutta lomaltapaluutunnelmat ovat hyvät. Hotellielämä ei minua kauheasti kiehdo, mutta onneksi ei tullut pahempia paniikkitilanteita. Ruokailut isossa ruokasalissa jännittivät minua, mutta rauhoittavien turvin selvisin kunnialla ja melko reippaasti siellä. Äiti liikkuu rollaattorin kanssa eikä siten pysty kantamaan ruokia pöytään, niinpä minun tehtävä oli laittaa hänelle ruoka lautasille ja viedä pöytään. Hyvät sapuskat siellä sai, tosi maukkaita aterioita.

Vesiliikuntaan otin osaa ja kuntosalilla kävin kaksi kertaa. Kylpylässä sain parafiinihoidon käsille. Se tuntui mukavalta ja kädet hoidon jälkeen notkeilta. Ei ollut varaa tilata hierontoja tai kosmetologin aikaa, mikä vähän harmitti. Äitiä harmitti, kun ei kuullut luentoja kunnolla, koska hänen kuulolaitteensa ei ollut kunnossa tai ehkä hänen kuulonsa on huonontunut niin ettei vanhalla kuulolaitteella enää kuule. Patterinkin epäilen simahtaneen. Ei ollut varapattereita mukana eika saatu uusia, koska en lähtenyt niitä lähikaupungista hakemaan. Ei ollut ketään joka olisi kyydinnyt ja linja-autolla lähteminen tuntui minusta mahdottoman vaikealta. Soitin lähimpään apteekkiinkin, mutta ei siellä myyty kuulokojeen pattereita.

Sain hiertymän isovarpaaseen paikasta toiseen kävelemisestä kävelykengilläni. Kävelyä kertyi päivän mittaan aikalailla, koska se kuntoutumiskeskus on rakennettu kovin laajalle alueelle. Hotellihuoneesta kylpylän päähän on varmaan 400-500 metriä. Äitikin sanoi, ettei hän kotona kävele näin paljoa. Tänä kesänä ei ole liikkunut juuri ollenkaan ulkona - niinkuin en minäkään. Niinpä meidän molempien kunto on laskenut parissa vuodessa huomattavasti. Pari vuotta sitten olimme samassa kuntoutumis-keskuksessa myös sen 5 vrk. Silloin kävelimme ulkonakin talon ympäri ja rannassa pari kertaa.

Olihan se silmiä avaava kokemus nähdä eri tavoin kuntoutuneita halvaantuneita ym. kuntoutettavia siellä. Nousi kiitosmieliala siitä, että omat jalkani ja käteni toimivat kutakuinkin moitteettomasti. Kuulo ja näkökin on tallella. Vaikka aikamoinen hatarapää olenkin, niin tulen toistaiseksi toimeen itsenäisesti kotona. Vähän tarvitsen apua mieheltäni aika ajoin sukkien jalkaan vetämisessä ja varpaankynsien leikkaamisessa. Mieheni myös muistuttaa, että otan lääkkeeni ajallaan.

Kuitenkin tunnen itseni vanhaksi ja raihnaiseksi. En pysty kävelemään reippaasti hengästymättä ja ilman että lonkat alkavat kipuilla. Ihailen nuorempien vaivatonta menoa kaupungilla, pitkillä askelilla reippaasti ja huolettomasti.
 
Suihkussa käynti on ponnistus, josta laistan mielelläni. Jaksan vaivoin riisuutua ja pestä itseäni ja varsinkin hiukseni - sekä viellä pukeutua. Koko operaatio on kuin tekisin isonkin urakan. Ennen se ei ole tuntunut missään ja sujui vaivattomasti.
 
No, kylpylähotelliloma oli kuitenkin näin jälkikäteen ajatellen hyvää vaihtelua arkeen. Mieliala on korkealla ja kottin oli kiva palata. Borta bra men hemma best. Oma koti kullan kallis.