torstai 8. huhtikuuta 2010

Muistelua

Pääsiäinen meni ohi sitä suuremmin juhlimatta. En jaksanut ajatellakaan, että vaihtaisin joulunpunaiset verhot keittiön ikkunasta keväisempään sävyyn. Pääsiäiskoristeita on laatikollinen keittiön kaapin ylähyllyllä. Mutta saivat tiput ja puput olla siellä. En kaivanut niitä esiin. Luin Raamatusta pääsiäiskertomuksen kaikista evankeliumeista. Mutta jostakin syystä tänä vuonna kertomus ei sykähdyttänyt mieltäni. Pääsiäisiloa ei tullut Vapahtajan ylösnousemuspäivänä.

On kurjaa olla näin "tunteeton" ja mieli latteana. Lääkkeetkö tämän tekee? Mikään ei suuremmin ilahduta. Ei mikään, mikä aikaisemmin on nostanut mielialaa hilpeyteen asti. Mutta eipä ole pahemmin ahdistanutkaan.

Vain kaksi kertaa olen saanut paniikkikohtauksen viimeisen kolmen kuukauden aikana. Viimeksi tiistaina 6.4. kun valmistauduin viemään äitiäni sairaalan röntgeniin. Hiuksia laittaessani tuli yhtäkkiä kuuma. Hikoilin pisaroita otsalle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Rintaan koski ja otin sekä rauhoittavan että aspiriinin. Join vettä ja sanoin ääneen, ettei vielä ole mikään kiire lähteä, kunhan menen taksilla äidin luo. Bussimatkaa en voinut ajatellakaan. Itseasiassa minun olisi ollut pakko mennä kahdella bussilla, koska suoraan meiltä äidin kaupunginosaan ei pääse. On mentävä kaupungin keskustan kautta, siellä vaihdettava bussia, odoteltava jne. Olen niin monta kertaa ahdistunut linja-autossa, että en mielelläni mene siihen autoon. Joskus vain on pakko. Rauhoituin varttitunnissa ja tilasin taksin. Onneksi sairaalassa meni kaikki hyvin. Taksikuski oli kohtelias ja reissu tuli tehtyä.

Ihanaa, kun pakkasjakso on takanapäin. Tosin maisemat eivät ole enää niin komeat kuin olivat kuurassa ja pakkaslumen peitossa. Odotan kevättä ja kesää. Linnunlaulua pihakoivussa ja perhosia takapihan nurmikolla. Kissanpennut ovat alkaneet mouruta ja naukuilla. Niillä on jo kevättä rinnassa ja ne kulkevat rauhattomina paikasta toiseen. Hormonit hyrräävät eivätkä kissat saa kylläkseen astua toisiaan - poikakissat vasta vähän yli 9 kuukauden ikäisiä. Nopeasti pienistä pennuista kasvoi aikuisen kokoiset kissat. Miten viime syksy menikään, kun minulle en muista mitään siitä? Pitänee lukea blogiani, että muistuisi mieleen.

Kohokohta vuoden aikana (mikä on jäänyt mieleeni) oli kissanpentujen hakumatka naapurikunnan löytöeläinsuojasta. Oli sopivan pilvipuotainen päivä ajella pikkuautossa. Eläinsuojan omistaja oli mukava nainen ja ystäväni, joka ajoi autoa, oli hyvällä tuulella. Itsekin olin pirteässä kunnossa ja innostunut uusista kissoista.



Tietokoneen monitoimilaite on suosittu oleskelupaikka.

3 kommenttia:

Marja-Liisa kirjoitti...

Tuttu tunne tuo paniikki kohtauksen tuleminen, sen on oppinut jo tunnistamaan. Silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa pamia naamaan varsinkin jos on yksin. Toisaalta jos tietää lähtevänsä johonkin niin niin minulla ainakin on aina pamia mukana varmuuden vuoksi. Jos se tieto, että sitä on rauhoittaa.
Tsemppiä sinulle Bamiella.

marjo kirjoitti...

... minun paniikkikohtauksesta on jo vuosia. Silloin luulin kuolevani.
Voimia sinulle sen asian kanssa elämisessä.

Marika kirjoitti...

Tuo musta kisumirri on todella paljon samannäköinen kuin meidän Taavi! Samalla tavalla on mustavalko-kuviollinen ja nenä on musta :)

Jotkin masennuslääkkeet ovat sellaisia, että latistavat tunteita. Etenkin alkuaikoina sen voi huomata hyvin selvästi, koska muistaa eron aiempaan niin selkeästi.

Minä muutan uuteen blogiin, tulehan mukaan sinne! :)
Os. http://huiskula.blogspot.com/