keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Marinaa

Päivä toisensa jälkeen menee minun saamatta juuri mitään aikaan - ellei Facebookin pelien edistymistä lasketa. Olen jotenkin jumiutunut ja ajatukseni eivät oikein lennä niinkuin ennen. Tiedän, minun pitäisi ulkoilla ja liikkua, että pysyisin kunnossa ja ajatuksenikin pysyisivät kirkkaina mielessäni. Mutta en jaksa välittää. Kävely ei suju ilman polvi- ja selkäkipuja ylipainoni takia. Enkä ole jaksanut paneutua painonhallintaan millään tavoin. En syö paljon, sillä ruoka ei oikeastaan maistu. Olen kyllästynyt valmisruokiin. Enää kaali-, bataatti- ja makaronilaatikko maistuvat. Niin ja porkkanalaatikko. Niitä syön vuoronperään ja joskus lohikeittoa. Aamulla Weetabixiä maidon ja mansikkahillon kera. Illalla voileipää, kalkkunaleikkeleitä ja maitoa. Näillä olen siis lihonnut viidessä kuukaudessa useita kiloja. Numeron 54 vaatteet ovat tiukkoja. Ystävän häihin oli ostettava puku kokoa 56. Mutta minä häpeän kokoani. En ole varma, menenkö häihin ollenkaan. En kehtaa näyttäytyä siellä hoikkien nuorten seassa kaikkine kiloineni. Enkä muutenkaan ole juhlatuulella. Masentaa. Väsyttää. Paleltaa. Nyt en osaa muuta kuin marista elämästäni, josta en nauti. Ystäviä ei tee mieli tavata. Olen sellaisessa antisosiaalisessa tilassa, jossa viihdyn yksin kirjojen ja lehtien parissa sekä pelejä pelaten. Ketään en mieli tavata. Miestäni näen, kun istumme aamiais- tai kahvipöytään yhdessä. Mutta rupattelu ei suju. Hiljaisina syömme ja juomme. Kiitämme. En tiedä mistä. Varmaan siitä, kun saimme taas "jokapäiväisen leipämme".

 Olen pahoillani, jos tällä marinalla ärsytin jotakuta. Mutta omalla vastuullanne olette tämän lukeneet. Tiedossa ei ole parempaa näkyvissä. Voitte lopettaa tähän, ellette halua negatiivista ajatteluani seurata. Minäkin vaikenen nyt, kunnes taas on pakko antaa itsestään elonmerkkejä ympäristöön.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Muistelua

Pääsiäinen meni ohi sitä suuremmin juhlimatta. En jaksanut ajatellakaan, että vaihtaisin joulunpunaiset verhot keittiön ikkunasta keväisempään sävyyn. Pääsiäiskoristeita on laatikollinen keittiön kaapin ylähyllyllä. Mutta saivat tiput ja puput olla siellä. En kaivanut niitä esiin. Luin Raamatusta pääsiäiskertomuksen kaikista evankeliumeista. Mutta jostakin syystä tänä vuonna kertomus ei sykähdyttänyt mieltäni. Pääsiäisiloa ei tullut Vapahtajan ylösnousemuspäivänä.

On kurjaa olla näin "tunteeton" ja mieli latteana. Lääkkeetkö tämän tekee? Mikään ei suuremmin ilahduta. Ei mikään, mikä aikaisemmin on nostanut mielialaa hilpeyteen asti. Mutta eipä ole pahemmin ahdistanutkaan.

Vain kaksi kertaa olen saanut paniikkikohtauksen viimeisen kolmen kuukauden aikana. Viimeksi tiistaina 6.4. kun valmistauduin viemään äitiäni sairaalan röntgeniin. Hiuksia laittaessani tuli yhtäkkiä kuuma. Hikoilin pisaroita otsalle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Rintaan koski ja otin sekä rauhoittavan että aspiriinin. Join vettä ja sanoin ääneen, ettei vielä ole mikään kiire lähteä, kunhan menen taksilla äidin luo. Bussimatkaa en voinut ajatellakaan. Itseasiassa minun olisi ollut pakko mennä kahdella bussilla, koska suoraan meiltä äidin kaupunginosaan ei pääse. On mentävä kaupungin keskustan kautta, siellä vaihdettava bussia, odoteltava jne. Olen niin monta kertaa ahdistunut linja-autossa, että en mielelläni mene siihen autoon. Joskus vain on pakko. Rauhoituin varttitunnissa ja tilasin taksin. Onneksi sairaalassa meni kaikki hyvin. Taksikuski oli kohtelias ja reissu tuli tehtyä.

Ihanaa, kun pakkasjakso on takanapäin. Tosin maisemat eivät ole enää niin komeat kuin olivat kuurassa ja pakkaslumen peitossa. Odotan kevättä ja kesää. Linnunlaulua pihakoivussa ja perhosia takapihan nurmikolla. Kissanpennut ovat alkaneet mouruta ja naukuilla. Niillä on jo kevättä rinnassa ja ne kulkevat rauhattomina paikasta toiseen. Hormonit hyrräävät eivätkä kissat saa kylläkseen astua toisiaan - poikakissat vasta vähän yli 9 kuukauden ikäisiä. Nopeasti pienistä pennuista kasvoi aikuisen kokoiset kissat. Miten viime syksy menikään, kun minulle en muista mitään siitä? Pitänee lukea blogiani, että muistuisi mieleen.

Kohokohta vuoden aikana (mikä on jäänyt mieleeni) oli kissanpentujen hakumatka naapurikunnan löytöeläinsuojasta. Oli sopivan pilvipuotainen päivä ajella pikkuautossa. Eläinsuojan omistaja oli mukava nainen ja ystäväni, joka ajoi autoa, oli hyvällä tuulella. Itsekin olin pirteässä kunnossa ja innostunut uusista kissoista.



Tietokoneen monitoimilaite on suosittu oleskelupaikka.