sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Sateinen päivä



Sataa lotisee vettä ja hanget sulavat kohisten. Pian pihanurmikolla lehahtelevat perhoset ja pääskyset. Sitä odotan - kesää - ja kärpäsiä linnuille syötäväksi. No vielä sitä kesää saa pari kuukautta odotella. Toukokuussakin voi olla kylmiä päiviä ja lumisateita - ainakin näillä leveysasteilla, jossa elelen.

Muistan kesäkuun alkupäivän, jolloin satoi lunta! Mutta se suli pois samana päivänä.

Verhon takaa katseltuna vesisadekin on kaunista. Pisarat puitten oksilla kimmeltävät päivänvalossa. Mutta en suin surminkaan lähtisi tuonne ulos nyt. Onneksi ei ole pakko lähteä minnekään. Mikäpä olisi ikävämpää kuin tuulen pieksämä kylmä vesisade päin kasvoja?

Sateisena päivänä on ihana kääriytyä huopaan tv-tuoliin, lukea kirjaa ja mutustella suklaata. Kissatkin tykkäävät lojua huovan päällä - ja mikä mukavampaa kuin kehräävä kissa kainalossa.

Meidän kissanpennut ovat kasvaneet aikuisen kissan kokoisiksi - kookkaiksi aikuisiksi kissoiksi ja niillä on sellaisia elkeitä, että pian ne viedään leikattavaksi. Varsinkin mustalla Täplällä hormonit hyrräävät aika tavalla ja Timi joutuu sen astumaksi vähän väliä. Joskus Timi panee hanttiin, mutta useimmiten se antaa Täplän touhuta niskassaan kiinni. Toisinaan Täplä astuu Timiä, vaikka Timi on selällään. Täplä leipoo Timin vatsaa...jne.

On hiljaista. Kerrostalomme väki nukkuu pitkään tänä sateisena aamuna. Vain minäkö täällä huuhailen tietokoneen kimpussa. Aamuvirkku illan torkku. Mieheni kävi syömässä aamiaisen ja juomassa kahvia. Hänkin nukkuu taas - aamupäivän unia. Sammutin kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista pöytälampun valossa. Päivä on niin hämärä, ettei ilman valoa näe kunnolla näppäimiä. En osaa kirjoittaa ihan sokkona. H:t ja J:t tarkistan katseella, että varmasti näppäilen oikean kirjaimen. Kirjoittamiseni on aika hidasta. Mietin, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa ja hylkään suurimman osan ajatuksistani sopimattomina tänne. Olen ehkä liian kriittinen. Olisi vapauttavaa voida kirjoittaa kaikki ajatuksensa ulos. Mutta mitä siitä sitten seuraa? Se pelottaa. Tämän pelon vallassa olen elänyt ikäni. Jo lapsuuden kodissani opin salaamaan tiettyjä asioita, joista ei saanut puhua kellekään. On ollut raskasta kantaa salaisuuksia mukanaan koko ikänsä. Onneksi terapeuteille olen voinut osan salaisuuskuormasta kantaa.

Menen juomaan toisen kupin kahvia ... Mukavaa kesäaikaa teille kaikille, lukijani!

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Aurinkoisia päiviä verhon takana

Aurinkoisia päiviä katselen verhojen takaa. Tänään ajoin taksilla hammaslääkäriin ja takaisin kotiinpäin lähikaupan nurkille. Noin 500 metriä kävelin kaupasta kotiin. On onnittelujen paikka. Läksin ulos! Kävelin ulkona! Kuinka pitkään olenkaan ollut vain sisällä kotona. Huomasin, että jalkojeni lihakset ovat jäykät. Kävelyni oli köpöttelyä. Minusta on tullut vanhus ennen aikojaan. Notkeus on poissa. Lihasvoima vähentynyt. Selkä kipuilee seistessä.

Mitenkähän sitä saisi itsensä kävelylle joka päivä, ettei aivan tönköksi jäykistyisi?

Väliaikainen paikka on hampaassani kesäkuulle asti, jolloin murtuneen hampaan tilalle saan uuden hampaankruunun. Onneksi ei tarvitse enää pidätellä hymyään. Hampaaton hymy ei ole kaunis. Tosin aika vähän minä hymyilen nykyään. Olen yrittänyt itselleni hymyillä ja katsoa, millaisen hymyn saan aikaan, mutta en ole tyytyväinen peilin kertomaan. Silmäluomet repsottavat surullisesti kuin itkeneellä ja kasvojeni ilme on raskas. Ihan kuin murheen murtamalla äidillänikin. Mutta äidin hymyssä on valoa ja eloa. Hänen hampaansa ovat tasaiset ja siistit. Minun hampaani rivistö on epätasainen ja etuhampaiden välissä on ruma väli. No pieniä nämä murheet ovat.

Tosiasiassa minulla on hyvin, kun on sentään omat hampaat, joitakin poisotettuja ja yhtä hammasimplanttia lukuunottamatta. Voin syödä mitä tahansa suomalaista ruokaa, kunhan ei tarvitse Tampereen mustaa makkaraa järsiä eikä sian maksaa ym. sisäelimiä maistella. Punaista lihaa vältän jos suinkin mahdollista. Mieluummin syön lohta ja kalkkunaa.

Välimeren maiden ruokavalio minua kiinnostaa. Paljon kasviksia ja hedelmiä sekä punaviiniä.

Ei minun pitänyt syömisistäni ruveta kirjoittamaan. Mutta mikäs muu olisi henkilökohtaista, mutta vaaraton aihe. Jos synkkiä mietteitään alkaa kirjoittelemaan, on positiivisen ajattelun kannattajat kimpussa ja tulee olo, että tulipas taas oltua yx mörrimöykky.

Olo on itseasiassa aika hyvä. Ei ahdista ja masennus on siedettävällä tasolla. Pystyn toimimaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Keskittymiskyky on ok. Kirkasvalolamppua polttelen aamupäivällä tietokoneen äärellä istuessani. Tosin päivät ovat kirkastuneet parissa kuukaudessa, niin että ulkovalo on kirkkaampaa kuin lamppuni. Auringonpaiste oikein häikäisee silmiäni illalla, kun se klo 16 aikaan paistaa tietokonenurkkaukseeni. Keskitalvella aurinko laski naapuritalon taakse eikä paistanut kirjastooni koskaan.


Tässä se on: lempipaikkani. Tässä istun päivät pitkät ja unelmoin Ison Valtameren pienestä saaresta, jonne voisin mennä ottamaan aurinkoa ja uida turkoosissa vedessä. Yöpyisin viidentähden hotellibungaloussa. Kokkina olisi kreikkalainen David ja hierontapalveluja saisi niin usein kuin siltä tuntuu, että lihakset ovat kireällä. Suomalainen ja turkkilainen saunaosasto olisi sinisillä laatoilla päällystetty. Poreallas aina käytettävissä. Huonepalvelu moitteetonta ja siistiä... Saahan sitä unelmoida!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Mökkihöperyyden syövereissä

Yön hiljaisuudessa on mahdoton paeta ajatuksiaan, kun ei enää jaksa keskittyä Facebookin peleihin, ei voi puuhailla mitään, mikä aiheuttaa melua, kolinaa tai yleensäkään jotain ääntä; ajattelin esim. siivousta tai tiskausta, laatikoiden ja kaappien järjestelemistä yms. jotka ovat työlistallani. Yöllä on kummallisen hiljaista, että ihan korviin koskee, kun ainoa ääni on sormien näppäimistöllä aikaansaama naputus, joka ei kuulu paria metriä kauemmas.

Olen istunut koko päivän tietokoneen äärellä. Mikään muu ei kiinnosta kuin Facebookin pelit, (jäätelön syönti) ja paljonko tililläni on rahaa laittaa pelaamiseen. Elän jonkinlaisessa tyhjiössä, jota täyttääkseni keskityn pelien luomiseen ja suunnitteluun ja Facebookin nettituttavat luovat illuusion yhteydestä ihmisiin. Olen mökkiytynyt ja jäykistynyt kirjastooni tietokoneeni äärelle enkä enää edes ulos lähde, ellei ole pakko. Äidin juoksevat asiat on hoidettava, postissa käytävä, ruokakauppa- ja apteekkiasiat olen jättänyt mieheni hoitoon. Minusta on tullut erakko. Pidän yhteyttä ystäviini vain satunnaisilla sähköposti- ja tekstiviesteillä. Olen soittanut puhelimella vain äidilleni ja äidin pyynnöstä kiitospuhelun serkulleni. Seuraavaksi tulee varmaan pienin puhelinlasku vuosiin.

Mieleeni tulee muistoja menneisyydestä. Ikäviä kokemuksia, joita puran toiseen blogiini. Tänne en niitä kirjoita. En osaa enää kirjoittaa mitään tähän blogiin, koska olen tullut antaneeksi tämän liian monien tuttujen tietoon. Tämä on liian julkinen paikka. Miten blogin saa salasanan taakse? Etsin ohjetta, katselin asetuksia enkä keksinyt keinoa, miten se tehdään. Ehkä on vain poistettava tämä blogi netistä ja jatkettava toisaalla. . .


Menen oikomaan selkääni ja yritän rentoutua niinkuin kissani . . .

(klikkaa kuva suuremmaksi)

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Reporankana uupumuksesta

Fysiologi-urheiluhierojani sanoi, että kun saisin painoa alas, se helpottaisi selkäkipujani huomattavasti. Kolme kertaa kävin hänen käsittelyssään: ultraäänisyvälämpöä lanneselän-ristiselän lihaksille, TNS-sähkökipuhoito, selän ja pakaroiden hieronta sekä ohjeita selkä- ja vatsalihasten voiman lisäämiseen, venyttelyyn ja lepoasentoihin. Ystäväni antoi 100 euron lahjakortin, joten halvalla sain hyvää hoitoa 3 kertaa. Tuli tarpeeseen.

Nyt kun innostus voimistelemiseen syttyisi ja saisin vatsa- ja selkälihakseni vahvistumaan, kun tulisi lähdettyä vesijuoksemaan ainakin kerran viikossa, niin ehkä sitten laihtuisin. Ruokavaliolla en ole saanut kiloakaan tippumaan. Liikuntakärpäsen puraisu olisi ratkaisu ongelmaan.

Istun päivät pitkät tietokoneeni äärellä. En edes ulkona kävelyä ole harrastanut. Minun on pakotettava itseni ulko-ovesta ulos, että yleensä saan itseni edes pankki- ja apteekkiasioille kaupungille. Ja kilometrin kävely kaupungilla väsyttää minut uuvuksiin. Makaan reporankana reissun jälkeen. En saa liikunnasta mitään iloa, vain kipeän selän ja uupumuksen.

Tietokonepeleistä saan iloa ja ne kiinnostavat minua, varsinkin Facebookin maatila-, kaupunki-, paratiisisaari- ja akvaariopelit unohtamatta puutarhapeliä, jossa saa laittaa luovuutensa valloilleen, miten käsillä olevista kukista yms. saa aikaan puutarhan.

Minun aikaansaamani tekele on tällainen (klikkaa kuva suuremmaksi):

 
Keskeneräistä työtä ei pitäisi arvioida, mutta puutarha tulee tuskin koskaan valmiiksi. Kukat kuihtuvat ja rikkaruohot kasvavat. Puutarhassa on aina jotain tekemistä. Olisipa piha, jonne pääsisi oikeiden kukkien kanssa touhuamaan!