sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Vaivautunutta ystävyyttä

Ystäväni on ollut nyt useita öitä luonamme. Viime yön hän oli toisen ystävänsä luona, mutta tulee 2 kg:n lohen kanssa lounasta tekemään meille tänään. En osaa olla vapaa hänen seurassaan. Jännitän jotakin ja olen varautunut. Toivottavasti hän saa takuuvuokraan rahat bankista, että voi huomenna vuokrata hänelle varatun kämpän. Hänen tavaransa ovat pikkuautossa. Hän ei ole kerännyt maallista omaisuutta niinkuin minä, jolla on muuttokuorma jo kirjoja. Montasataa kirjaa. Lisäksi huonekalut, televisio, tietokone, kaksi kaapillista vaatteita ym.ym. Enpä haluaisi juuri nyt muuttaa minnekään. Olen elämäni aikana muuttanut monen monituista kertaa ja tiedän, kuinka rasittavaa se on. Koko elämä on sekaisin, kunnes on saanut purettua ja järjesteltyä tavaransa uuteen kotiin.

En ole nukkunut kovin hyvin viime öinä. Vaikkei ystävä ole häirinnyt ulkoisesti, niin sisäisesti olen varuillani koko ajan, kun hän on meillä. En käsitä, mitä pelkään, mitä odotan tapahtuvan... On vain vaivautunut olo. Näin ei ole ollut ennen. En ymmärrä, miksi nyt on kovin vaikea olla hänen kanssaan. Huokaan helpotuksesta, kun hän ilmoittaa saaneensa kotinsa avaimet käteensä.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Vieras eli ystävä

Hiljaisen varovainen kellonkilahdus ulko-ovella ja sisään tuli hiljainen naisystäväni. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että tuskin saan selvää, mitä hän kertoo. Joudun usein tarkentamaan, kuulinko oikein. Mutta ei sitä jaksa tunnista toiseen. Kun hän jää katsomaan lehteä, menen tietokoneeni ääreen ja pelaan Facebookin maatilapeliä. Se on ehkä epäkohteliasta vierasta kohtaan. Mutta en nyt jaksa olla korrekti ja hyvä emäntä. Tarjosin hänelle kahvit ja iltapalaa. Ja kun hän ei ollut sittenkään lähdössä pois, kun mieheni meni nukkumaan, petasin hänelle nukkumapaikan olohuoneen lattialle patjalle. Menin itsekin nukkumaan.

Vieraani oli valvoskellut, koska kissat olivat leikkineet hänen ympärillään. Minä nukuin ihmeen hyvin melkein 10 tuntia. Vieraani ja mieheni nukkuivat vielä, kun heräsin ja menin taas pelaamaan tietokoneelle kirjastoon.

Olen varautunut ja jännittynyt. Pelkään, että jotain menee pieleen suhteessa naisystävääni eli vieraaseeni. Minulla on paha aavistus, että hän suuttuu, kun ilmoitan, etten halua hänen jäävän toiseksi yöksi meille.

En vain jaksa vieraita, en edes kymmenien vuosien vanhaa ystävää... Huomaan erakoituneeni niin, että viihdyn paremmin yksin kuin hiljaisen ystävän kanssa. Miten sen sanoisin loukkaamatta häntä, etten halua majoittaa häntä toiseksi yöksi?

Huomaan, että niskahartialihakseni ovat jännittyneet. Kurkkua kuristaa. Ahdistaa. Voin pahoin henkisesti. Oksentaisin, jos se auttaisi...

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Arkea

Ei mitään uutta auringon alla, elämäni kuluu pikkuhissukseen päivä toisensa jälkeen samaa rataa. Pitkien yöunien jälkeen aamulla luen sähköpostini, käyn nettiyhteisössä, jonka ylläpitäjä olen. Kirjoitan yhteisöön tervehdykseni. Luen viestejä yhteisössä. Syön aamiaisen ja juon aamukahvin. Luen blogeja. Seuraan pariakymmentä säännöllisesti ja toisen mokoman epäsäännöllisesti. Pelaan Facebookin pelejä. Lounaan jälkeen otan toisinaan päiväunet. Klo 14 aikoihin juon iltapäiväkahvit. ... ÄSH !!! Ette te ole tästä kiinnostunut.

Elämäni on tasaista taapertamista. Suurimmat tunteet ja sisimmät ailahdukset eivät pääse päivätajuntaani. Syön säännöllisesti Temestaa ja se varmaan tekee olosta jotenkin välinpitämättömän. Vai oiskohan depressio edelleen, joka himmentää kaikki huippukokemukset. Mistään en kunnolla ilostu ja surukin on paketissa jossain mieleni pohjalla. Se ei astu päivätietoisuuteeni. Olen jonkinlainen muumio. Tietokoneen äärelle juuttunut zombie, elävä kuollut. Rauhoittavilla lääkkeillä muumioitu sielu paketissa. Enkä edes halua nyt mitään muuta kuin olla rauhassa, kotini hiljaisuudessa.

Viesti tuttavalta kyllä ilahduttaa minua. Ystävän Skype-puhelu elvyttää minut tarinoimaan kissojeni tempauksista. Viimeksi Täplä keksi nousta liesituulettimen katolle ja pudotella maustepurkkejä hyllyltä alas. Se varmaan tuumi pienessä päässään, että kun näitä ei kukaan tarvitse, otan ne leikkikaluiksi lattialle. Eilen oli leivinjauhepurkki pudottuaan auennut ja keittiön matolla oli valkoinen vana jauhetta, joka oli levinnyt matolle purkin pyöriessä eteenpäin - varmaan kissankäpälien avustuksella. Heräsin katsomaan tuhoa, kun kissa aivasteli rajusti monta kertaa. Huokaisin helpotuksesta, kun kyseessä ei ollut kissaflunssa vaan leivinjauhe. Imuroin jauhot pois matolta. Siinä vaiheessa kissanpentu oli jo suunnittelemassa uusia seikkailuja asunnossamme.

torstai 14. tammikuuta 2010

Mitäänsanomatonta löpinää



Unet loppuivat pikkutunneilla enkä sitten jaksanut pyöriskellä sängyssäni, vaan tulin nettiin. Ensin pelasin Naamakirjan maatila- ym. pelejä. Sitten kirjoitin päiväkirjaa omaan tiedostoonsa, kunnes mielessäni ikävästi pyörivät ajatukset lakkasivat kuljeskelemasta tajuntani pohjalla.

Nyt on olo seesteinen, mutta hiukan nuutunut ja väsynyt. Voisin mennä nukkumaan takaisin peiton alle, mutta sitten menisi vuorokausirytmi ihan sekaisin. Siitä taas ei hyvä seuraa. On se niin monesti koettu. En tiedä, miten kolmivuorotöissä käyvät ihmiset selviävät. Minulta menee koko elämä ihan sekaisin, ellen nuku öisin.

Ukkokulta heräsi ja hän laittanee kahvin tippumaan. Siitä on hyvä aloittaa tämän päivän askareet.




Ps. Tervetuloa Noora lukijakseni !

.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Talven lumoa




Tänään, sunnuntaina 10.1.10 ikkunani maisema on yhtä hyytävän kylmän näköinen kuin eilenkin, vaikka ulkona on nyt -10°C pakkasta ja aurinko pilkahti pilven raosta ja valaisi kaukana olevaa mäkeä.

Sininen hetki





Talven lumia ja sinistä pakkasta. HRRR! Minua kylmää katsellessani ikkunastani maisemaa, joka lumoaa minut. Mutta en todellakaan halunnut ulkoilemaan -20°C asteen pakkaseen eilen, lauantaina 9.1.2010.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Uutta Vuotta 2010 ajatellen

Uuden Vuoden alussa on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Sana "LUPAUS" on jotenkin liian velvoittava ja juhlava. Puhuisin mieluummin suunnitelmista ja toiveista, joita minulla on uutta vuotta ajatellen.

Tosin en ole vielä tänään sunnuntaina 3.1.-10 suunnitellut mitään mullistavaa täksi vuodeksi ja toiveeni ovat niin moneen kertaan rauenneet ja unohtuneet monen vuoden aikana, koska olen lannistunut vuoden mittaan niin, etten ole jaksanut pitää kiinni toiveistani. En uskalla esittää yhtään toivetta. Pelkään pettyväni taas.

Suunnitelmissa on jatkaa painonhallintaa - tosimielellä. Viime vuonna en oikein jaksanut ottautua asiaan ja tulos on +5 kg lisäpainoa. Pikkuhiljaa se on saatava pois ja toiset 5 kiloa lisää jne.

Parisuhteen eteen vois`tehdä jotain, niin ettei ihminen vierelläni tuntuisi samantekevältä ja tylsältä. Ongelma on varmaan tämä masentuneisuuteni, josta en ole parantunut. En oikein innostu mistään. Mitä nyt joulukuussa Facebookin maatilapeleistä...

Talouden suhteen on oltava tiukkana. Ei mitään heräteostoksia. Velat on maksettava pois. Mutta kun on niin vähäiset tulot ja rahaa saa liian löysin kriteerein lainaksi... ja impulssikontrollini on surkea... Pahoin pelkään, että syteen menee.

Syteen tai saveen. Jaksanko välittää? Yritykseksi saattaa jäädä ja henkilökohtainen konkurssi on jo näköpiirissä. Henkinen konkurssi on jo tosiasia. Olen aika allapäin ja kallella kypärin. Hengellinen elämänikin on vain huokailua: "Jumala auta." En tiedä, kuinka kauan jaksan tätä näköalatonta mielentilaa sietää. Miten minä sen voisin parantaa? Lääkkeet eivät ole auttaneet. Keskustelut terapeuttien kanssa ovat vain hetken helpottaneet oloa. Minua ahdistaa ja olen surullinen.

Veljeni kuolema saa vielä yli puolen vuoden suruajan jälkeenkin minut toivottaman surulliseksi ja ahdistuneeksi. Muistan kylmän otsan, jota silitin kappelissa. Umpeen painetut silmät ja valkoisen liinan, jonka laitoin hänen kasvoilleen ennenkuin arkun kansi suljettiin. Arkun laskeminen hautaan koivun juurelle piirtyy muistissani viimeiseksi muistokuvaksi rakkaasta ihmisestä, johon en viime vuosina juurikaan pitänyt yhteyttä. Sekin surettaa ja itkettää. En pääse itsesyytöksistä...Olisinhan voinut edes sähköpostiviestejä hänelle lähettää.

Miten voin ikinä aloittaa uutta vuotta toiveikkaana, kun tekisi mieleni rangaista itseäni rakkaudettomuudestani, itsekkyydestäni ja ajattelemattomuudestani. Häpeän kertoa perusteita, jotka osoittavat minut juuri tuollaiseksi ... iljetykseksi. Olen toivoton, suorastaan epätoivoisen itsevihan vallassa.