lauantai 28. marraskuuta 2009

Syvän äänettömyyden sylissä

nukuin iltapäivän hämärässä melkein kaksi tuntia.
Unessa oli hyvä olo ja rentouduin.

Mutta herättyäni kaipaan taas

"Syvän äänettömyyden syliin,
maan tuoksuun, kiven viileyteen.
Mua kutsuu väkevä ääni
levon autuuteen."

(Kaarlo Sarkian runosta)

Mieleni lepatus ja levottomuus saa minut ärtyisäksi.
Heittäisin elämäni pois, jos jokin omantunnon ääni ei käskisi:
"Älä tapa."

Minä vain olen ja hengitän.
"Elän pikkuhissukseen", niinkuin eräs iäkäs ystäväni usein sanoi, kun kysyin hänen kuulumisiaan. En tullut kysyneeksi sitä, mitähän sillä tarkoitti. Mutta minulle tuo merkitsee miltei elämättömyyttä, innottomuudella ja pienellä pakolla olemista. Elämää pienellä liekillä ilman intohimoja, haluja ja päämäärää.

Katson verhonraosta ulos. Pimeässä vain graniitinmustien puiden ääriviivoja nuollen katuvalot heijastavat märkää maata.Maisema on lohduton, hyytynyt mustaan murheeseen. Kyynelpisarat kiiltävät puiden oksilla.

3 kommenttia:

Pilviharso kirjoitti...

Kuka/mikä sinua nyytiä lohduttaisi...? ((Halaaaaaaan))

Nema kirjoitti...

Käyn välillä lukemassa blogiasi, vaikka en ole aiemmin kommentteja jättänytkään. En osaa, en tiedä mitä sanoa. Kirjoitat kauniisti ja ajatuksella, olet pohdiskelija ja mietit syvällisesti omaa tilannettasi. Voimia ja halaus myös minulta.

bamiella kirjoitti...

Kiitos halauksistanne Pilviharso ja Nema! Jo se lohduttaa, että tulee kuulluksi (=luetuksi) ja ymmärretyksi.