perjantai 9. lokakuuta 2009

Jumissa

Aamuyö. Tietokone hurisee hiljaa. Yläkerrassa astellaan raskain askelin. Ajatukseni ovat katkonaisia ja levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa. Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Miksen sano sitä miehelleni? Olemmeko niin vieraantuneet toisistamme, että mun on vaikea puhua tarpeistani hänelle? Vai mistä tämä jatkuva tarvitsevuus johtuu? Olen huolissani, että jään henkisesti yksin - tai johan tämä on sitä yksinäisyyttä, kun mies nukkuu suurimman osan vuorokautta eikä paljon puhu valveillaollessaan. Ja minä valvoskelen aamuöitä...

Olen nykyään rehellisempi itselleni kuin nuorena, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuuden. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä puolison/ystävän/lähimmäisen kanssa.

On niin yksinäistä valvoa aamuyötä tietokoneen äärellä, kun on pakahduttava tarve ilmaista itseään jollekin ja tuntea yhteydeydenkuuluvuutta. Mutta sanat tulevat esiin takellellen ja pakahduttava tunne kuristaa kurkkua, kiristää niskahartialihaksia ja kyyneleitä purskahtaa silmäkulmaan.

Väsymys ja rauhoittava lääke turruttavat tunteeni. Mieleni kietoutuu pumpuliseen sumuun ja toivon pääseväni uneen.
Lähetä kommentti