sunnuntai 9. elokuuta 2009

Olen täällä

Olen täällä auttaakseni toisia,
mutta yhtäkkiä huomaan,
että olen itse avun tarpeessa:
kuuntelemisen, ymmärtämisen.

Tartun puhelimeen -
mutta miten soittaisin itselleni?
Ja kun vastaan,
voinko luottaa itseeni?
Voinko avautua ja tunnustaa
ahdistavia, syyttäviä asioita?
Uskallanko kysyä:
mitä minun pitäisi tehdä?

Vaikeinta on kuunnella itseään,
puhua itselleen -
auttaa itseään.
Onko se välttämätöntä?

Maailma on täynnä ihmisiä,
mutta tänä iltana
olen kahden itseni kanssa.
Puhun, kuuntelen, vaikenen.

Se kestää kauan,
aamuun asti, väsyn.

- Aune Mäkinen -

3 kommenttia:

AAMU kirjoitti...

Itselleen voi puhua, hyvinkin,
vaan itsen auttaminen on jo melkein mahdotonta,
vaan ei ihan,
toivon.

bamiella kirjoitti...

Itselleen puhumisessa on se haittapuoli, että kuuntelija ei ymmärrä eikä kuuntele - kuuntelijaa ei ole. Ei synny dialogia - tai ainakaan uusia näkökulmia. Kun toisen kanssa keskustelee, on aina mahdollisuus nähdä asioita toisin silmin, toisesta näkökulmasta ja saada uuden ajatuksen, joka auttaa eteenpäin.

AAMU kirjoitti...

Minä teen silleensä, että kolme tai neljä erilaista 'minää' omasta näkökulmastaan käy keskustelua. Sujuu se näinkin, mutta silti on hyvä, jossa kirjoitettua dialogia voi näyttää jollekin toiselle.