lauantai 22. elokuuta 2009

Kissoista



Viikonlopuissa on jotain omaa taikaa. Varsinkin lauantaisin tunnen syvää rauhaa sisimmässäni ja viikon huolet pyrin heittämään olan yli unohduksiin edes yhdeksi päiväksi. Tänäänkin on aurinkoinen aamu ja pihamme pihlajapuut kukoistavat yhä komeampina punaisine marjoineen. Ikkunan näköala houkuttelee ulos kävelemään. Jokohan tuo polvi kestää pienen lenkin teon.

Suunnittelin, että tänä viikonloppuna käyn hakemassa kissasisarukset naapurikaupunginosasta kotiimme. Heidän emäntänsä ei oman henkiläkohtaisen elämäntilanteensa takia pysty pitämän kissoja enää vaan etsii uutta kotia niille. Mieheni Mörrimöykky on sitä mieltä, ettei kotiimme tuoda tyttökissoja. Hän ei niitä huoli. Surullista! Olisin antanut kotini kaveruksille. Emppu kissamme olisi saanut kavereita. Emppu on kasvanut kissalaumassa koko elämänsä ja se näyttää laiskistuneen ja tympiintyyneen, kun ei asunnossa ole elämää. Hän yksin kahden hiljaisen ihmisen kanssa.


Kuvassa Emppu.
Kysyin Mörrimöykyltä, voisiko joskus myöhemmin ajatella kissanpentua asuntoon. "Katsotaan nyt." hän vastasi epäröiden.

4 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Onpa kaunis kissaotus!

Käy blogissani jos haluat Blog Mágico palkinnon :)

Millan kirjoitti...

Voi, kyllä minä olenkin onnekas, kun olemme miehen kanssa molemmat yhtä eläinrakkaita. Onko sinun miehesi kertonut syyn, miksei hän halua lisää kissoja?

bamiella kirjoitti...

Rita, kiitos Blog Mágico -palkinnosta. Käyn sen mielelläni hakemassa blogistasi.

Millan, kyllä mieheni kissoista tykkää. Mutta luulen, että hän suree vielä kahden kissamme kuolemaa viime talvena eikä vielä halua ketään tilalle. Hän ei ihastunut kissojen kuvaan, jonkä näytin kaveruksista, jotka ovat kotia vailla. Mieheni pelkää, että aikuiset kissat eivät tule toimeen aikuisen uroskastraatin kanssa. Meille kun kissat ovat aina tulleet pentuna ja aloittaneet kissalaumaamme sopeutumisen pahnanpohjimmaisina. Aikuisten tyttökissojen kanssa saattaa tulla reviiriongelmia ja valtataisteluita. Niitä mieheni pelkää.

Millan kirjoitti...

No se on kyllä ihan viisaasti ajateltu.. Minä jo säikähdin, että miehesi on niin työlääntynyt kissoihin, ettei sinulla ole enää toivoakaan saada uutta pientä karvapalleroa hellittäväksesi ;-)