tiistai 14. heinäkuuta 2009

Mökki


keskiviikkona 8.7.2009

kesäinen maisema lipuu pikkuauton ikkunassa; mäet ja järvet, kuusikot ja männiköt seuraavat toisiaan. Asfalttitie allamme vaihtuu hiekkatieksi ja lopulta kapeaksi uomaksi kukkapenkereiden välissä. Päivänkakkarat, sinikellot, lupiinit, hiirenvirneet ja monet minulle tuntemattomat valkoiset, roosat ja keltaiset kukat kukkivat tienvarrella.

Sydämeni lyönnit kiihtyvät, kun tien mutkasta tulee esiin valkoinen Mökki, jonne asetumme olemaan pari kolme päivää. Musta koira haukkuu nuoran päässä ja tempoo lähemmäksi meitä, heiluttaa häntäänsä ja saa silityksen päälaelle.

Mökistä tulee Leski(avokki) nostamaan kassejamme sisälle Mökkiin. Leski tervehtii ja kutsuu sisään kahville. Meitä on odotettu.

Äitini kanssa olemme suunnitelleet Mökille menoa jo kuukausia. Talvella ja keväälläkään emme vain arvanneet, missä mielialassa tulemmekaan astumaan Mökkiin tänä kesänä: surullisena ja voipuneena MökinMiehen, veljeni, äitini pojan hautajaisia muistellen.

Kaikki ovat vähän poissa tolaltaan ja etsien sanoja, mitä tuoda esille. Perintöasioista, Mökin tulevasta pidosta ja omaisuudesta on sovittava. Mutta kukaan ei oikein halua aloittaa kyselemään toisten mielipiteitä asioista. Leski aloittaa, MökinMiesVainajan vanhin tytär puhuu ja esittää arvelujaan, miten olisi hyvä toimia. Vainajan vanhin poika on valmis pitämään taloa, tekemään työtä Mökin ylläpitämiseksi. Minulle herää kysymys, osaako hän tehdä metsätöitä, millä rahalla hän maksaa tiemaksut, aurauskulut, verot jne. hän - työtön, mihinkään ammattiin valmistumaton nuori mies. Opiskelemaanhan hänen olisi mentävä. En kuitenkaan rohkene esittää kysymyksiä, joita herää mieleeni.

Kahvit juotuamme ja aikamme Asioita pyöriteltyämme ilmassa mitään ratkaisevaa päättämättä ryhdymme laittamaan lakanoita vuodepaikoille, missä nukumme yön yli. Leski, lesken poika ja pojan vaimo sekä Vainajan poika menevät tupakalle Mökin rappusille etupihalle. Minä istuudun katsomaan televisiota ja ahdistus puristaa rintaa. Ulkopuolisuuden kokemus toistaa muistoja lapsuudesta. Viha tupakoivaa isäpuolta (nyt jo vainaja hänkin) kohtaan herää. On vaikea riuhtaista itsensä pois itsesäälistä ja syyllisyydestä. Miksen voi antaa anteeksi sitä, mitä Isäpuoli teki minulle tässä mökissä. En ikinä! En voi! En pysty! Miksi minun pitäisi antaa anteeksi insesti ja halveeraukset? Oman mielenterveyteni takia, joku vastasi. Mutta en vieläkään vuosikymmenien jälkeen ole valmis anteeksiantoon.

Itseasiassa haluaisin unohtaa Mökin, saada siitä kipurahat ja elää elämääni muistelematta menneitä. Mutta Vainajaveljeni lapset haluavat pitää Mökin kesämökkinään. En halua olla esteenä heidän toiveilleen säilyttää Mökki suvulla. Äitinikin haluaa käydä Mökissä aina silloin tällöin. Mutta ex-vaimo ei ole tervetullut Mökkiin.

Vatvon Asioita yöllä monta tuntia ennenkuin nukahdan levottomaan uneen. Pelot, toiveet, maksut, testamentit, asianajajat, edunvalvojat, kuollut velivainaja ja hänen lapsensa loihtivat sekavan unen mieleeni, johon herään säpsähtäen kuin pelästyen jotakin rasahdusta. Pelottava uhka huumaa päätäni ja unesta pöpperöiset aivoni yrittävät päivittää olemassaoloani erotellen todellisuutta unen fiktioista ja houreista.

Sataa. Istun melkein koko päivän television äärellä. Kankea polveni yltyy kipuilemaan ja todentaa mieleni tuskaa, jota koen sukulaisteni joukossa. Kukaan heistä ei tunnu lämpimän hyvältä. Kaikki katselevat minua oudoksuen enkä minä puhu juuri mitään. Olen kummajainen, jolla on valtaa sanoa Asioita poikkiteloin. Mutta en minä halua riitaa enkä ikävyyksiä. En tiedä, mitä haluan.

Ykskaks tuli tarve päästä POIS MÖKISTÄ. Onneksi äitini halusi käydä naapurissa. Viivyimme siellä kolmisen tuntia. Mökki ei tunnu kodilta, vaikka asuin siellä lapsuudessani ja kävin nuoruudessani monta kertaa äitiäni ja velipuoltani tapaamassa. Mökki korvessa. Mitä se minulle merkitseekään?

1 kommentti:

AAMU kirjoitti...

Rankka tarina. Mutta Mökki jäi nyt taakse.