lauantai 25. heinäkuuta 2009

Aurinkoinen betonitalo taustana siniharmaat pilvet

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin ja ihailin aamuauringon kultaamaa naapuritaloa taustanaan synkän sinisenmustat pilvet. Todella hieno kontrasti: vaalea betonitalo keltaisessa valossa ja taustalla synkät pilvet! Harmittelin, kun en saanut otettua kuvaa maisemasta, koska kamerani muistikortti oli täynnä. Meni monta minuuttia, kun tyhjensin kortin ja mustat pilvet olivat menneet menojaan pohjoiseen, aurinko peittynyt poutapilvillä ja maisema oli taas tylsän harmaa. Naapuritalon seinät eivät loistaneet auringon kullassa vaan toistivat betonin harmaata sävyä niinkuin useimpina päivinä.

Miten maisema muuttuukaan eri valaistuksessa! Samoin sama tavallinen elämä näyttää ihan toisenlaiselta, kun on aurinkoista, mieli virkeä ja olo pirteä. Mutta väsyneenä hyväkin tavallinen elämä tuntuu harmaalta, mitäänsanomattoman tylsältä ja kolealta. Kivut ja ahdistuneisuus vie synkkyyteen, vaikka ulkona aurinko paistaisi ja sateenkaarikin näkyisi. Onneksi omat nykyiset kipuni eivät ole ylivoimaisen pahat vaan hallittavissa kipulääkkeillä ja kesä-heinäkuun olen saanut elää ilman pahempia paniikkikohtauksia. Mutta elämääni varjostaa veljeni kuolema, joka tuntuu edelleen niin suurena menetyksenä, että itkettää aina, kun tulee mieleeni, ettei häntä enää ole. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että nyt hänellä ei ole harmeja, huolia ja kipuja, joista joutui kärsimään eläessään. . . Mutta ei ole ilojakaan yhteydestä avovaimoon, lapsiinsa ja siskoonsa. Oliko meillä paljoakaan yhteyttä? Elimme eri paikkakunnilla ja tapasimme harvoin. Muutama puhelinsoitto talven aikana - siinä kaikki. Miksen pitänyt yhteyttä veljeeni sen enempää - eikä hänkään sitten soitellut tai kirjoitellut sähköpostiviestejä kovin usein.

Nyt kun en enää voi saada veljeeni yhteyttä, kaipaisin sitä kovasti. Veljeni kuvastuu muistoissani aurinkoisena, pirteänä ihmisenä, Auringonlapsena. Tosiasiassa hänellä kuuluu olleen aika vaikeita vuosia, joista en ole tienyt mitään. Kaipa me jokainen saamme osamme vaikeuksia elämäämme, jotta osaisimme nauttia vähäisistä ilon hetkistä, joita meille suodaan.

Jossakin blogissa sain ahaaelämyksen ajatuksesta:
"Älä kadehdi sellaisen henkilön elämää, jonka suruja et tiedä."
(jotenkin näin se ajatus oli muotoiltu...)


PS.
Ihanaa, kun tuo halimittarin lukema nousee. Olen taas saanut muutaman halin, joista olen iloinen.

6 kommenttia:

Pilviharso kirjoitti...

Kuoleman lopullisuuden ymmärtää oikeastaan vasta ajan kanssa. Ikävä tulee pitkäksi aikaa kylään, joskus ihan jäädäkseen. Saa surra, on syytä surra.

Kauniita kuvia voi tallettaa päänuppiin, jollei ennätä kameran kanssa.

Hali.

Rita kirjoitti...

Sorry mutta en tiedä miten tuo halimittari toimii eikä tekniikka muutenkaan meikäläisen alaa. Olen ihan vasta hiljattain huomannut että Blogger-listani ei näytä sinun päivityksiäsi... siellä on väärä tieto että "päivitetty 4 kk sitten". Höh. Parasta että lisään sinut Kopsin sivurullaan, ja tässä ***halaus*** :)

Rita kirjoitti...

En saanut linkkiäsi pistetyksi Kopsiin... Mitähän ihmeen teknistä vikaa tässä piilee? - Kokeilen myöhemmin uudelleen.

bamiella kirjoitti...

Kiitos haleistanne Pilviharso ja Rita!

Halilaskuri toimii siten, että klikataan kuvaa tai sen vierellä olevaaa sanaa 'hali'. Klikkaus vie sinut halilaskurin sivulle, jolla on Kiitos halista.

Marika kirjoitti...

Minäkin pistin halin tulemaan, mutta en ole varma rekisteröityikö se? Toivottavasti :)

"Älä kadehdi sellaisen henkilön elämää, jonka suruja et tiedä." - hieno lause. Näinhän se vähän on, että ihminen kadehtii ihmisiä jonkin tietyn asian perusteella, vaikka ei tietäisi syvemmistä taustoista mitään.

bamiella kirjoitti...

Marika, kun päivität sivun halin antamisen jälkeen, huomaat, että laskurin lukema on noussut. Kiitos halistasi! Se lämmittää minua.

Nyt onkin tullut 10 halia parissa päivässä. Kiitos niistä!!