keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Itsekkyydestä

Luen hitaasti mutta ajatuksella Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. En jaksa keskittyä siihen pitkiksi ajoiksi, vaan luen pätkän ja mietin lukemaani. Panen kirjan pois ja teen jotain muuta. Ja taas luen pätkän:

”Olen sitä mieltä, että itsekkyys saa alkunsa itsesäilytysvaistosta, joka on syvin ja ensisijaisin vaistomme. Miten kykenemme valitsemaan itseydettömyyden? Sehän olisi melkein samaa kuin olemattomuuden valitseminen. … Lakatkaa kantamasta huonoa omaatuntoa sen tähden, että olette itsekkäitä: kaikki me olemme samanlaisia.”

Joskus olen ollut kovin pahoillani, huomatessani, kuinka itsekäs olen. Mutta Anthony de Mello antaa synninpäästön ja toteaa, että kaikki olemme samanlaisia. Turha odottaa kovin epäitsekästä toimintaa keneltäkään. Jotkut vain esittävät toimintansa niin, että se näyttää kovin epäitsekkäältä, mutta perimmäinen motiivi on kuitenkin itsekäs kullakin.

Sitten de Mello kirjoittaa itsensä löytämisestä, kielteisistä tunteista, riippuvuuksista, onnellisuudesta…

Kesäpäivä kuluu elämänfilosofiaa lueskellen. Mitään muuta en nyt voikaan puuhata, kun oikea polvi kipuilee vieläkin ja oikealle jalalle astuminen on tuskallista. Ei nuo tulehduslääkkeet paljoa auta vaivaani.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Aurinkoinen betonitalo taustana siniharmaat pilvet

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin ja ihailin aamuauringon kultaamaa naapuritaloa taustanaan synkän sinisenmustat pilvet. Todella hieno kontrasti: vaalea betonitalo keltaisessa valossa ja taustalla synkät pilvet! Harmittelin, kun en saanut otettua kuvaa maisemasta, koska kamerani muistikortti oli täynnä. Meni monta minuuttia, kun tyhjensin kortin ja mustat pilvet olivat menneet menojaan pohjoiseen, aurinko peittynyt poutapilvillä ja maisema oli taas tylsän harmaa. Naapuritalon seinät eivät loistaneet auringon kullassa vaan toistivat betonin harmaata sävyä niinkuin useimpina päivinä.

Miten maisema muuttuukaan eri valaistuksessa! Samoin sama tavallinen elämä näyttää ihan toisenlaiselta, kun on aurinkoista, mieli virkeä ja olo pirteä. Mutta väsyneenä hyväkin tavallinen elämä tuntuu harmaalta, mitäänsanomattoman tylsältä ja kolealta. Kivut ja ahdistuneisuus vie synkkyyteen, vaikka ulkona aurinko paistaisi ja sateenkaarikin näkyisi. Onneksi omat nykyiset kipuni eivät ole ylivoimaisen pahat vaan hallittavissa kipulääkkeillä ja kesä-heinäkuun olen saanut elää ilman pahempia paniikkikohtauksia. Mutta elämääni varjostaa veljeni kuolema, joka tuntuu edelleen niin suurena menetyksenä, että itkettää aina, kun tulee mieleeni, ettei häntä enää ole. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että nyt hänellä ei ole harmeja, huolia ja kipuja, joista joutui kärsimään eläessään. . . Mutta ei ole ilojakaan yhteydestä avovaimoon, lapsiinsa ja siskoonsa. Oliko meillä paljoakaan yhteyttä? Elimme eri paikkakunnilla ja tapasimme harvoin. Muutama puhelinsoitto talven aikana - siinä kaikki. Miksen pitänyt yhteyttä veljeeni sen enempää - eikä hänkään sitten soitellut tai kirjoitellut sähköpostiviestejä kovin usein.

Nyt kun en enää voi saada veljeeni yhteyttä, kaipaisin sitä kovasti. Veljeni kuvastuu muistoissani aurinkoisena, pirteänä ihmisenä, Auringonlapsena. Tosiasiassa hänellä kuuluu olleen aika vaikeita vuosia, joista en ole tienyt mitään. Kaipa me jokainen saamme osamme vaikeuksia elämäämme, jotta osaisimme nauttia vähäisistä ilon hetkistä, joita meille suodaan.

Jossakin blogissa sain ahaaelämyksen ajatuksesta:
"Älä kadehdi sellaisen henkilön elämää, jonka suruja et tiedä."
(jotenkin näin se ajatus oli muotoiltu...)


PS.
Ihanaa, kun tuo halimittarin lukema nousee. Olen taas saanut muutaman halin, joista olen iloinen.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Kesän kipuja ja kukkia



Olen taiteillut kävelysauvan kanssa, vaikka kyynärsauvojahan minä oikeasti olisin tarvinnut, jotta en rasittaisi kipeää polveani.

Sain vihdoin käydyksi lääkärissä oikean polveni kipujen vuoksi. Lääkäri kokeili polvea ja kysyi, missä kipu tuntuu ja totesi sitten, että polven ympärillä olevat lihakset ovat tulehtuneet. Lääkkeeksi tulehduskipulääkettä ja Foltaren Emulgen -voidetta paikallisesti. Voide tuntuu tehoavan. Mutta jalkaa on pidettävä levossa muutama päivä, joten kävelyt kesäluonnossa saavat jäädä.

Harmi vain, kun en nyt pääse digikuvaamaan heinäkuun kukkia. Viime kesänä otin muutaman kuvan elokuussa kukkivista kukista lähimaastossa.





sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Kesäpäivät

Kesäpäivät menevät hukkaan, kun en pääse polvikivuissani kävelemään ulkona. Metsäpolkuni odottaa minua ja rannalle, satamaan olisi kiva lähteä katsomaan laivoja ja turisteja. En jaksa välittää. Istun huoneessani ja luen lehtiä ja kirjoja. Katselen digiboksiin tallentamiani myöhäisillan ohjelmia. Netissä luen blogeja.

Perjantaina kävin ystävättäreni syntymäpäivillä. Joimme kahvia ja Fantaa kermakakun kera ja dippasimme mansikoita suklaakermadippiin. Rupattelimme niitä näitä. Panimme kynttilän palamaan kuolleen ystävämme hautajaisten ajaksi. Perhepiirissä vietetty muistotilaisuus sai rinnakkaismuistotilaisuuden ystävätteni synttäreillä.

Valokuvaajaystävämme otti ryhmäkuvia meistä. Myös kännykkäkameralla kuvattiin.

Lauantaipäivällä en saanut mitään aikaan. Lueskelin, söin jäätelöä ennen ja jälkeen lounasta. Katsoin televisiota. Kipuilin polvea ja harmittelin, ettei sillä voi paljoa kävellä. Joka askel on kivulias.

Meneekö tämä sunnuntai samalla tavalla?

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Mökki


keskiviikkona 8.7.2009

kesäinen maisema lipuu pikkuauton ikkunassa; mäet ja järvet, kuusikot ja männiköt seuraavat toisiaan. Asfalttitie allamme vaihtuu hiekkatieksi ja lopulta kapeaksi uomaksi kukkapenkereiden välissä. Päivänkakkarat, sinikellot, lupiinit, hiirenvirneet ja monet minulle tuntemattomat valkoiset, roosat ja keltaiset kukat kukkivat tienvarrella.

Sydämeni lyönnit kiihtyvät, kun tien mutkasta tulee esiin valkoinen Mökki, jonne asetumme olemaan pari kolme päivää. Musta koira haukkuu nuoran päässä ja tempoo lähemmäksi meitä, heiluttaa häntäänsä ja saa silityksen päälaelle.

Mökistä tulee Leski(avokki) nostamaan kassejamme sisälle Mökkiin. Leski tervehtii ja kutsuu sisään kahville. Meitä on odotettu.

Äitini kanssa olemme suunnitelleet Mökille menoa jo kuukausia. Talvella ja keväälläkään emme vain arvanneet, missä mielialassa tulemmekaan astumaan Mökkiin tänä kesänä: surullisena ja voipuneena MökinMiehen, veljeni, äitini pojan hautajaisia muistellen.

Kaikki ovat vähän poissa tolaltaan ja etsien sanoja, mitä tuoda esille. Perintöasioista, Mökin tulevasta pidosta ja omaisuudesta on sovittava. Mutta kukaan ei oikein halua aloittaa kyselemään toisten mielipiteitä asioista. Leski aloittaa, MökinMiesVainajan vanhin tytär puhuu ja esittää arvelujaan, miten olisi hyvä toimia. Vainajan vanhin poika on valmis pitämään taloa, tekemään työtä Mökin ylläpitämiseksi. Minulle herää kysymys, osaako hän tehdä metsätöitä, millä rahalla hän maksaa tiemaksut, aurauskulut, verot jne. hän - työtön, mihinkään ammattiin valmistumaton nuori mies. Opiskelemaanhan hänen olisi mentävä. En kuitenkaan rohkene esittää kysymyksiä, joita herää mieleeni.

Kahvit juotuamme ja aikamme Asioita pyöriteltyämme ilmassa mitään ratkaisevaa päättämättä ryhdymme laittamaan lakanoita vuodepaikoille, missä nukumme yön yli. Leski, lesken poika ja pojan vaimo sekä Vainajan poika menevät tupakalle Mökin rappusille etupihalle. Minä istuudun katsomaan televisiota ja ahdistus puristaa rintaa. Ulkopuolisuuden kokemus toistaa muistoja lapsuudesta. Viha tupakoivaa isäpuolta (nyt jo vainaja hänkin) kohtaan herää. On vaikea riuhtaista itsensä pois itsesäälistä ja syyllisyydestä. Miksen voi antaa anteeksi sitä, mitä Isäpuoli teki minulle tässä mökissä. En ikinä! En voi! En pysty! Miksi minun pitäisi antaa anteeksi insesti ja halveeraukset? Oman mielenterveyteni takia, joku vastasi. Mutta en vieläkään vuosikymmenien jälkeen ole valmis anteeksiantoon.

Itseasiassa haluaisin unohtaa Mökin, saada siitä kipurahat ja elää elämääni muistelematta menneitä. Mutta Vainajaveljeni lapset haluavat pitää Mökin kesämökkinään. En halua olla esteenä heidän toiveilleen säilyttää Mökki suvulla. Äitinikin haluaa käydä Mökissä aina silloin tällöin. Mutta ex-vaimo ei ole tervetullut Mökkiin.

Vatvon Asioita yöllä monta tuntia ennenkuin nukahdan levottomaan uneen. Pelot, toiveet, maksut, testamentit, asianajajat, edunvalvojat, kuollut velivainaja ja hänen lapsensa loihtivat sekavan unen mieleeni, johon herään säpsähtäen kuin pelästyen jotakin rasahdusta. Pelottava uhka huumaa päätäni ja unesta pöpperöiset aivoni yrittävät päivittää olemassaoloani erotellen todellisuutta unen fiktioista ja houreista.

Sataa. Istun melkein koko päivän television äärellä. Kankea polveni yltyy kipuilemaan ja todentaa mieleni tuskaa, jota koen sukulaisteni joukossa. Kukaan heistä ei tunnu lämpimän hyvältä. Kaikki katselevat minua oudoksuen enkä minä puhu juuri mitään. Olen kummajainen, jolla on valtaa sanoa Asioita poikkiteloin. Mutta en minä halua riitaa enkä ikävyyksiä. En tiedä, mitä haluan.

Ykskaks tuli tarve päästä POIS MÖKISTÄ. Onneksi äitini halusi käydä naapurissa. Viivyimme siellä kolmisen tuntia. Mökki ei tunnu kodilta, vaikka asuin siellä lapsuudessani ja kävin nuoruudessani monta kertaa äitiäni ja velipuoltani tapaamassa. Mökki korvessa. Mitä se minulle merkitseekään?

Arkea


Imuri ujeltaa kuin viimeistä päivää. Siistiä syntyy ja euroja menee. Mutta mieluummin maksan kuin otan selkä-ja polvikivut ahkeroimalla itse. Siivooja siis touhuaa, minä istun tietokoneeni äärellä ja huokaan helpotuksesta. Onneksi sormeni eivät kipuile näppäimistöä käyttäessä ja viimeviikolla saamani polvivammakin paranee.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Päiväunille


Lounaan jälkeen nukuttaa ja tavallisesti menenkin päivätorkuille. Miksen menisi nytkin? Mitään tähdellistä kirjoitettavaa minulla ei ole. On vain hiljaiseloa, sunnuntain rauhaa ja leppoisaa yhdessäoloa mieheni kanssa. Hän keitti uudet perunat ja söimme niitä sillin ja lihapullien kera. Vähän parsakaalia ja kukkakaalia joukkoon ja ateria oli mitä makoisin. Jäätelöä tekisi mieli, mutta olen syönyt pakastimesta kaikki jäätelöt enkä viitsi mennä kauppaan ostamaan uutta.

Ihania nämä hiljaiset päivät ilman pakotteita mennä minnekään, tehdä mitään erityistä ja vapaus olla möllötellä. Autuas joutilaisuus.

Taidan sittenkin mennä päiväunille.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Välipäiviä

Ei mitään uutta auringon alla. Helteisten päivien jälkeen tuli viileämpiä päiviä ja jaksoin yhden vaatekaapin järjestää, vaikka tiukille se otti. Sivut tuli kipeiksi ja jalka rupesi vihoittelemaan. Mutta kipulääke auttoi ja olin onnellinen, että sain työn tehtyä.

Olen aloittanut lukemaan niin monta kirjaa, että huomasin jo menneeni sekaisin niiden ajatuksista. Päätin lukea yhden kirjan loppuun ennenkuin jatkan toista. Jospa nyt siis jatkaisin vain Anthony De Mellon kirjaa Havahtuminen. Olen lukenut tämän kirjan joskus toistakymmentä vuotta sitten. Mutta siitä ei ole jäänyt muistikuvaa, mitä kirja sisältää. Takakansi kehuu: "Paras elämäntaito-opas aikoihin. - - - Havahtuminen pyrkii osoittamaan menestymis- ja suorituskeskeisen arvomaailman moraalikäsityksineen ja ihmissuhde-peleineen ontoksi ja valheelliseksi, ulkoapäin ohjelmoitujen robottien kulissielämäksi, jonka säilymisen ehto on tiedostamattomuus, 'unessa oleminen'. Tästä kirjan nimi."

Välipalana voisi katsella kuvakirjoja Hyppysellinen rohkeutta ja Älä pingota! Jälkimmäinen on kutkuttava kuvateos rättiväsyneille, puhkikuluneille ja lopenuupuneille. Edellisessä on kannustavia kuvia ja lohdun sanoja, jotka piristävät surkeimmankin otuksen.

Jospa näistä kirjoista saisi jotakin järjellistä ja piristävää ajateltavaa, jotta näistä päivistä selviäisi eteenpäin. Suru mataa mieleni pohjalla kuin sininen virta luoden olemiseeni eteenpäin menon tuntua, mutta samalla sellaista kiinnekohdatonta epämääräistä oloa ilman laituria, jolle asettua tai kiinteätä maata, mihin pysähtyä olemaan ja elämään. Nämä päivät ovat minulle epämääräistä utua ja haahuilua - järjestelmällisen elämän etsintää. Edes yhden vaatekaapin verran sain elämääni järjestykseen.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Helteisiä päiviä

Aurinko paistaa miltei pilvettomältä taivaalta. Pohjoisessa ajelehtii joitakin poutapilviä. Tulee hellepäivä. Ehkä ei kuitenkaan niin kuuma kuin eilinen, keskiviikko, oli.

Eilinen helle uuvutti minut tyystin. Kaupungilla asioidessani oikea alaraaja kipeytyi niin pahasti, että oli otettava kipulääke. Vielä tänä aamunakin jalan lihakset polven lähellä aristavat ja kipuilevat. Toivottavasti kuitenkin paranevat ilman että tarvitsee käydä lääkärissä.

Tästä päivästä taitaa tulla taas sellainen olopäivä. En jaksa ryhtyä mihinkään, kun tuo polvi vihoittelee ja muutenkin eilinen asiointi kaupungilla vei mehut minusta. Yöunikaan ei juuri antanut olemukseeni energiaa niin että tänään jalsaisi puuhata mitään erityisesti.

Olisi kyllä käytävä eläinhautausmaalla kastelemassa kukkia. Ovatkohan ne kuivuneet näinä hellepäivinä? Kunpa saisin kyydin joltain tutulta ettei tarvitsisi bussissa kierrellä...