sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Ahdistus

Tämä ahdistus ei tule syvältä. Se on mieleni pinnalla ja aika kepeä. Se ei purista rintaa. Se vain on – olemassa. Ystäväni ja terapeuttini sanovat, että se menisi pois, kun kävelisin ulkona raittiissa ilmassa. Olen kokeillut. Se ei mene pois. Se on. Kävelystä hengästyneenäkin se on minun mukana. Se ei jää hikilenkille eikä rauhoittavalle metsäpolulle. SE VAIN ON. Joskus se äityy niin että alkaa pelottaa, että se johtuu sydänviasta. Mutta terveyskeskuslääkäri sanoi, ettei sydämessäni ole mitään vikaa.

En kiinnitä siihen huomioita, kun se kepeästi hipaisee otsaa. Mutta sitten kun se alkaa puristamaan rintaa, salpaa hengityksen ja saa sydämen tykyttämään tuhatta ja sataa, silloin huolestun. Panen rauhoittavan musiikin soimaan ja katson kattoon sängyllä selälläni. Ehkä suljen silmäni ja kuvittelen keijuja leijumaan usvassa, jonka rauhoittava lääke piirtää mieleeni. Jos ahdistus yllättää kaupungilla, on otettava taksi, jolla pääsee nopeimmin kotiin musiikkikirjastoni luo.

Olen elänyt ahdistuksen kanssa koko ikäni. Se on osa minua. Olisi kummallista, jos se vain häipyisi eikä ahdistaisi. Olen elänyt sellaisia kummallisia hyvänolon hetkiä. . . Joskus rakastelun jälkeisessä nirvanassa. Ja joskus elokuvaan syvennyttyäni ja eläytyessäni elokuvan naiseen. Vielä elokuvan jälkeenkin oli hetki ilman ahdistusta, kunnes se syöksyi päälle kuin sumuinen sade.

Ei kommentteja: