Yön hiljaisuudessa vain tietokoneen näppäimistön ääni sormien etsiessä oikeita kirjaimia sanoja varten; sanoja, jotka kertovat mieleni liikkeistä. Levoton mieleni selaa blogia toisensa jälkeen ja etsii omantuntuisia ajatuksia, jotain samankaltaista tunnelmaa kuin itselläni on ja löytää tuskan, pahemman kuin minulla, ahtaamman ahdistuksen kuin minun kurkkuani puristava on, maata matava masennus tervehtii monelta blogilta.
Jotenkin en voi samaistua elämän iloista kertoviin tarinoihin. Sivuutan kokonaan Amorin kaaria ja panomiehen juonia kertovat tarinat. Katselen kauniita luontokuvia monessa blogissa ja huokaan, että voisinpa minäkin saada kamerallani vangittua jotain noin hienoa.
Yön tunnit toisensa jälkeen kuluvat ja tulee aamukahvin aika. Käyn laittamassa kahvinkeittimen suodattamaan tummaa juomaa kannuun. Kun keitin alkaa porista ja rätistä kuorin omenan ja menen takaisin tietokoneeni äärelle. Puraisen ison palan omenasta ja maistan sen mehukkaan hedelmäisen maun. Omena on tuotu kaukaa ulkomailta. Haluaisin tietää kuka sen poimi puusta, mitä ajatteli, kun lastasi sen laatikkoon ja lähetti maailmalle. Punertava tahra jää omenasta paperille, jonka päälle sen asetin siksi aikaa kun näppäilen näppäimistöäni. Luulin, että jälki olisi kellertävän ruskea niin kuin omena hapettuessaan on, mutta ei – jälki paperilla on punainen, vähän oranssiin vivahtava sävy.
Käyn hakemassa kahvimukin tietokoneen äärelle, siemaisen kuumaa juomaa ja kierrän kuin kissa kuumaa puuroa niitä ajatuksia, jotka mieltäni rassaavat: suhde isääni, isäpuoleen ja äitiini. En tiedä, miksi he usein pyörivät mielessäni nykyään.
Suhde äitiini on lämmennyt viime aikoina. Oli vuosikausia, etten pitänyt häneen mitään yhteyttä. Ulkomailla työskennellessäni olin kyllä kirjeenvaihdossa äitini kanssa, mutta mitään olennaista en kertonut itsestäni. Enkä vieläkään kerro paljoakaan omasta elämästäni hänelle. Kun käyn hänen luonaan, puhumme hänen elämästään, kivuistaan ja kolotuksistaan, hänen suunnitelmistaan ja hoitajistaan. Olen miettinyt, miksen halaa häntä koskaan. Ystäviäni halaan tavatessani, mutta äitiäni en ole halannut kuin joskus alta kouluikäisenä. Miksen halaisi häntä, kun seuraavan kerran hänet tapaan? Onnistuisiko se? Ajatus ei tunnu luontevalta. Mutta mikä estäisi minua kokeilemasta, miltä tuntuu halata äitiä. Pitäisikö hän siitä? Olisiko varoitettava etukäteen, että minä nyt halaan sinua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!