lauantai 7. helmikuuta 2009

Telepatiaa, ennakkoaavistuksia, uskoa

Olikohan se telepatiaa tuo aamullinen levottomuuteni? Äitini oli omassa asunnossaan herännyt aamulla aikaisin sydänoireisiin. Ei onneksi mitään pahempaa, mikä ei olisi nitrolla mennyt ohitse. Mutta pahalta se tuntui, kun soitin hänelle ja hän kertoi sydäntuntemuksistaan. Jonakin päivänä - tai yönä - hän ei selviä nitrolla... :(

Päivä on mennyt pällistellessä: kirjoja, lehtiä, blogeja ja televisiota. Olen lukemassa vallan ihastuttavaa kertomusta Kirjastokissa (Vicki Myron & Bret Witter). Iowan osavaltiossa Yhdysvalloissa, Spencer-nimisen pikkukaupungin kirjaston henkilökunta löysi kohmettuneen kissanpoikasen kirjojen palautusluukusta tammikuussa 1988. Kissa sai nimekseen Dewey Readmore Books ja liitettiin virallisesti kirjaston henkilökuntaan. Dewey sulatti kirjastoväen ja kaupungin asukkaiden sydämet ja toi kirjastolle sekä Spencerin kaupungille valtavasti myönteistä julkisuutta. Deweyn hellyttävän tarinan kertoo kirjastonhoitaja Vicki Myron, joka oli ja eli Deweyn kanssa koko tämän elämän ajan. Millainen vaikutus eläimellä voikaan olla!

Joskus kauan sitten luin Valituista Paloista kissasta, joka eksyi auton lavalle mentyään kauas pois kotoa. Sen omistaja oli vähän toisella kymmentä oleva tyttö, jolle sanottiin, että kissa on varmaan jo kuollut (kettu vei), kun sitä ei löydetty mistään. Mutta tytöllä oli selvä tunne, että kissa elää ja pyrkii kotiin. Tyttö istui aina aamulla herättyään rappusilla ja tähyili maastoon toivoen näkevänsä kissansa. Ja niin eräänä aamuna laiha, pieni karvakerä tassutteli häntä kohti. Tyttö oli innoissaan tunnistaessaan kissansa siliteltyään rapaa pois otsalta ja nähdessään sen valkoiset otsakarvat. Oliko se telepatiaa, että tyttö tunsi niin voimakkaasti kolme viikkoa, että kissa on elossa vai oliko se tytön toive ja usko, joka piti yllä yhteyttä?

Ei kommentteja: