keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Levoton yö ja paniikkiahdistusta

Levoton yö takana. Heräilin parin tunnin välein juomaan, koska suuta kuivasi. Unet olivat jotain eroottista hekumaa, josta ei paljon muistikuvia ole jäänyt. Vain hersyvä tunnelma. Nousin vuoteesta klo 3 paikkeilla ja aloin kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Silmiä veti vielä kiinni. Menin tv-tuoliin torkkumaan.

Kissa tuli herättämään horroksestani klo 5 aikoihin. En ymmärrä, miksi sen piti herättää, koska sillä oli ruokaa kupissa ja hiekka-astiatkin olivat siistejä. Sen piti vain saada minut liikkeelle keittiöön tarkistamaan, että kaikki on ok. Silityksiäkin se kerjäsi, mutten antanut. Otti päähän, koska olisin vielä halunnut torkkua tuolissani.

Nyt olen ihan hereillä. Kissa nukkuu. Mies nukkuu. Ja toinen kissakin varmaan nukkuu jossakin piilossa, varmaan kiipeilypuun ylimmässä pesässä. Siellä on sen lempipaikka.

Ahdistaa ajatus, että tänään olisi lähdettävä äidin asioille kaupungille. En mielelläni asioi pankissa, mutta äitini haluaa käteistä tililtään. Olen luvannut viedä.

Linja-autossa kulkeminen ahdistaa myös. Vaikka paniikkikohtaukset ovat vähentyneet, pelkään sellaisen puhkeamista - ja mitä siitä seuraa. Häpeän (turhaan) jo etukäteen käyttäytymistäni paniikissa. Enkö voisi vain hissukseen lähteä pois autosta ja puuskuttaa aikani ulkona ja kävellä, kunnes kohtaus on ohi. Ainahan ne ovat menneet ohi milloin nopeammin milloin vieden enemmän aikaa ja rauhoittavia lääkkeitä.

1 kommentti:

WhySoSerious kirjoitti...

Tuttu tunne tuo häpeä. Sitä miettii aina mitä muut ajattelisivat, vaikka todellisuudessa emme voi olla ajatustenlukijoita. Ja toisaalta vaikka pystyisimmekin siihen -niin mitä vahinkoa ihmisten ajatukset voisivat tehdä? Kuolisinko jotenkin niihin ajatuksiin? En. Eikö meillä ole oikeus tunteisiin kuin tunteisiin? On! Näitä asioita pohdiskelen monesti kun ahdistaa julkisilla paikoilla...