perjantai 23. tammikuuta 2009

Muistojen parissa

Tarvitsen paljon tilaa itselleni. Viihdyn yksin ajatuksineni ja joskus en huomaa miestäni koko iltana ennen kuin hän tulee antamaan iltasuukon ja halauksen sanoessaan hyvää yötä. Viihdyn ehkä liiankin hyvin yksikseni. Yhteys mieheeni on heikko. Jos se tästä heikkenee, se saattaa katketa.

Käväisen keittiössä. ”Et oo syöny ruokaas’ ”, Mies sanoo. ”Ei ole nälkä”, vastaan. Syön sitten banaanin ja pari palaa tummaa suklaata. Katselen hetken mikroannosta spagettia ym. jääkaapissa, mutta ei tee mieli muuta kuin maitoa. Hörppään maitopurkin suulta pari kulausta. Kävelen takaisin kirjastoon olohuoneen kautta, missä Mies kiikuttaa itseään keinutuolissa ja katselee urheilua televisiosta.

Tietokoneeni hurisee hiljaa. Kissa nukkuu lattialla tyynyjen päällä olevalla röijyllä. Vanha kissa vaivoin pääsee enää sänkyyn eikä juuri yritäkään ponnistaa sinne ylös nukkumaan. Nuorempi kissa nukkuu kamarin sängyllä päiväpeitteen päällä.

Tavallisesti kuuntelen musiikkia samalla, kun kirjoittelen, mutta nyt tähän iltapäivään ei tarvita musiikkia. Nautin hiljaisuudesta, rauhasta ja levollisuudesta, joka täyttää sisimpäni. Lueskelen toistakymmentä vuotta vanhaa päiväkirjaani ja muistelen sen aikuisia tunteita Miestäni kohtaan. Arastellen aloitin seurustelun hänen kanssaan, mutta tutustuimme pian ja Mies viihtyi luonani. Minä hoputin häntä teini-ikäisten lastensa luo pitämään jöötä. Mutta hän tuumi, että kyllä he pärjäävät keskenään. Vajaan vuoden seurustelun jälkeen pidimme häät, jota tuli todistamaan 30-päinen sukulaisten ja ystävien joukko.

Muutaman kuukauden kuluttua kirjoitin päiväkirjaani:

”On vaikeata kertoa, mitä todella tunnen sinua kohtaan. Olet kiltti, taipuisa ja oman itsesi kätkeävä romantikko, joka varmaan kiusaantuisit suorapuheisista, realistisista ajatuksistani sinua kohtaan. Saattaisit jopa loukkaantua. Enkä minä halua loukata sinua. Haluan ymmärtää sinua ja tunteitasi. Haluan tulla ymmärretyksi. Mutta jotain kipeää on välillämme, josta kumpikaan emme voi puhua – jotain synkkää, jota emme edes tahdo tiedostaa – jotain pelottavaa, jota emme tahdo kohdata. En tiedä, mitä SE ON - - - 'kummajaisia' välillämme. NE AHDISTAVAT MIELTÄNI.”

Kummajaiset ovat paljastuneet vuosien myötä mielen haavoiksi ja traumoiksi, jotka ovat tulleet esille masennuksen syövereissä tuskaisina ilmestyksinä. Olemme molemmat tahoillamme kärsineet omaa masennustamme - ja varmaan tätä jatkuu hamaan elämän loppuun asti. Mitään huojennusta vaivaan ei ole näkyvissä.

1 kommentti:

  1. Hei,

    Kiitos käynnistä ja jaksat tsempata toisia:)

    Toivottavasti saatte asiat kuntoon...meilläkin hieman eripuraa isännän kuorsauksesta. Itse nukun kokonaan toisessa huoneessa. En anna nääs periks et menen hänen viereensä, ku ei siellä vaan voi nukkua, eikä hän halua tehdä asialle mitään...päätin et olkoon sit:)

    Tsemppiä sinulle kovasti

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!