lauantai 13. joulukuuta 2008

Surullista hiljaiseloa

Hiljaiseloa kuin lumisateen laannuttua pakkasen pureskellessa timantteja hankeen. Tuulen tyynnyttyä ja kaamosajan valon pilkahdusten sammuttua mieleni on hiljaa. Elän varovasti, ettei suru sisälläni repäisisi olemustani rikki. Mitään muuta ei mieleeni mahdu kuin itku, hiljainen suru ja esillepyrkivät kyyneleet. En itke enää. Muistelen mukavia hetkiä kissani kanssa ja silittelen kahta toista kissaamme etsien lohtua niistä menetetyn kissan suruuni. Nämä kaksi muuta kissaa ovat omia persooniaan. Omalla tavallaan viehättäviä, mutta herättävät aivan eri tunteita kuin poisnukkunut kissa.

Minun on tyydyttävä elämään ilman varpaiden lämmittäjäkissaa. Nämä toiset eivät tule jalkopäähäni nukkumaan. Heillä on omat nukkumapaikkansa ihan toisaalla kuin vuoteessamme. On kai ostettava kuumavesipullo jalkojani lämmittämään. Kyyneleet tulevat taas ryöppynä poskilleni. Olen pettynyt, vihainen ja pohjattoman surullinen kohtalolle, joka vei kissani pois elämästäni.

Huokaan hiljaa nyyhkyttäen itkunpurkauksen jälkeen. Ajattelen, että tämän surun jälkeen tulee vielä suruja toisten kissojeni kuollessa. Kamalaa! Kuinka ikinä kestän ne surut? Vielä suurempi suru odottaa vanhan äitini poistuessa elämästä. Hän on jo yli 80-vuotias ja saattaa kyllä elää vielä kymmenenkin vuotta. Mutta todennäköisempää on, että hänen sydämensä pettää milloin tahansa. Epävarmuus on kiduttavaa. Tulevan surun odottaminen tyhmää.

Miksi en osaa nauttia elämästä vanhan äitini avustajana, mieheni rinnalla ja kahden kissamme emäntänä? Minulla on paljon hyvää elämässäni, josta voisin olla iloinen. Mutta nyt suru sumentaa silmäni. Pienen kissani lähtö asunnostamme tyynyliinan sisällä eläinhautausmaanhoitajan käsissä jää ikuiseksi muistoksi viime hetkistä kissani lähellä. Minua hyytää ajatus sen pienestä ruumiista hautausmaanhoitajan kylmiössä. Vasta joskus kuukauden kuluttua se lasketaan kaivurin kaivamaan kuoppaan noin 50 muun pieneläimen ruumiin kanssa.

Vien haudalle lyhdyn ja siellä käydessäni sytytän kynttilän lyhtyyn ja muistelen sitä kaikkea kivaa, mitä kissani toi elämääni. Siellä hautausmaan uumenissa on jo kaksi vanhempaa kissaani. Mainecoonkissani kuoli reilu vuosi sitten ja eurooppalainen maatiaiskissani vuonna 2001. Tiedän, että suru muuttuu ajan myötä vienoksi kaipaukseksi ja lämpimäksi muistoksi menneisyydestä.

2 kommenttia:

*iTkUpiLLi* kirjoitti...

Mä olen niin useasti pohtinut noita samoja asioita, kuten varmaan useimmat ihmiset, se että kiintyy rakastaa, aiheuttaa kuitenkin niin paljon surua, kun joutuu rakkaistaan luopumaan. Joskus ajattelen, että olisiko helpompaa, jos olisi täysin tunteeton. Mulle on myös tuottanut niin suurta tuskaa rakkaista lemmikeistä luopuminen, aivan sama, onko kyseessä ollut koira, kissa, pupu tai marsu. Kaikki ovat olleet rakkaita ja omia persooniaan.

Mutta sen olen oppinut, että surua ja tuskaa ei kannata yrittää väkisin karkoittaa. Kun on aika itkeä ja surra, se on parasta tehdä. Jos siihen ei anna itselleen lupaa, niin silloin se suru varastoituu johonkin syövereihin.

WhySoSerious kirjoitti...

Läheisen ja rakkaan lemmikin menettäminen on raskasta. Voimia kovasti sinulle!