maanantai 3. marraskuuta 2008

Rakastettu ja pilkattu

Tulin varovaiseksi ja menin ihan sanattomaksi, kun luin blogia, jonka kirjoittajalla on aivan erilainen maailmankatsomus ja erilaiset arvot kuin minulla. En tiedä, mikä siinä hätkäytti. Varmaan se ehdottomuus, jolla nuori kirjoittaja kirjoittaa.

Minä olen ollut "vanhanaikainen" ja "uskovainen" lapsesta lähtien. Mutta kun iänikuisia arvoja ja omaa maailmankatsomustani kritisoidaan, sydän rinnassani muljahtaa ja ajatukseni nyrjähtävät radaltaan ylikierroksille. En pysty hallitsemaan pelkoa ja nolostun, kun uskovaiset yleistetään fossiileiksi ja kirosanat saattelevat evoluutioteorian selitystä. No mitä minä pelkään? Kaikki fundamentalistit ovat pelottavia. Heillä on vain yksi totuus, se ainoa oikea heidän mielestään. Evotionalistit halveksivät creationalisteja ja monet 6-päiväiseen luomiseen uskovat nyrpistelevät nenäänsä, kun evoluutioteoriasta puhutaan. No aamuyöstä olen herkimmilläni. Otan kaiken kovin vakavasti. Ajatukseni ovat katkonaisia; levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa.

Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Mutta osaisinko sitä kuitenkaan sanoa, vaikka kysyttäisiin? En tunne itseäni. En ole enää se nuori aikuinen, joka mistään välittämättä kulki joukossa jos toisessakin ylpeänä itsestään - vai olenko nykyään rehellisempi itselleni, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuudenkin. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut nyt monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä Persoonan kanssa.

Kun viimeinen hetkeni koittaa, toivon, että olisin auki kaikelle, minkä kohtaan Jumalassa: Lempeyden ja Rakkauden. Uskon, että loppumetreillä muulla ei ole väliä kuin sillä, miten Jumalan kokee elämässään. Onko Hän ankara Tuomari vai myhäilevä Isä ja armahtava Pelastaja. Sillä on merkitystä, koenko, että rakastava Jumala ottaa vastaan vai koenko, että Hän hylkää minut ikuisesti. Suljenko pois mahdollisuuden Rakkauden kokemukseen käpertymällä tuijottamaan itseäni - tai pilkkaajiani. Jumala, armahda minut rakkauteesi.
Lähetä kommentti