maanantai 3. marraskuuta 2008

Rakastettu ja pilkattu

Tulin varovaiseksi ja menin ihan sanattomaksi, kun luin blogia, jonka kirjoittajalla on aivan erilainen maailmankatsomus ja erilaiset arvot kuin minulla. En tiedä, mikä siinä hätkäytti. Varmaan se ehdottomuus, jolla nuori kirjoittaja kirjoittaa.

Minä olen ollut "vanhanaikainen" ja "uskovainen" lapsesta lähtien. Mutta kun iänikuisia arvoja ja omaa maailmankatsomustani kritisoidaan, sydän rinnassani muljahtaa ja ajatukseni nyrjähtävät radaltaan ylikierroksille. En pysty hallitsemaan pelkoa ja nolostun, kun uskovaiset yleistetään fossiileiksi ja kirosanat saattelevat evoluutioteorian selitystä. No mitä minä pelkään? Kaikki fundamentalistit ovat pelottavia. Heillä on vain yksi totuus, se ainoa oikea heidän mielestään. Evotionalistit halveksivät creationalisteja ja monet 6-päiväiseen luomiseen uskovat nyrpistelevät nenäänsä, kun evoluutioteoriasta puhutaan. No aamuyöstä olen herkimmilläni. Otan kaiken kovin vakavasti. Ajatukseni ovat katkonaisia; levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa.

Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Mutta osaisinko sitä kuitenkaan sanoa, vaikka kysyttäisiin? En tunne itseäni. En ole enää se nuori aikuinen, joka mistään välittämättä kulki joukossa jos toisessakin ylpeänä itsestään - vai olenko nykyään rehellisempi itselleni, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuudenkin. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut nyt monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä Persoonan kanssa.

Kun viimeinen hetkeni koittaa, toivon, että olisin auki kaikelle, minkä kohtaan Jumalassa: Lempeyden ja Rakkauden. Uskon, että loppumetreillä muulla ei ole väliä kuin sillä, miten Jumalan kokee elämässään. Onko Hän ankara Tuomari vai myhäilevä Isä ja armahtava Pelastaja. Sillä on merkitystä, koenko, että rakastava Jumala ottaa vastaan vai koenko, että Hän hylkää minut ikuisesti. Suljenko pois mahdollisuuden Rakkauden kokemukseen käpertymällä tuijottamaan itseäni - tai pilkkaajiani. Jumala, armahda minut rakkauteesi.

4 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Vaikka omista arvoista poikkeavat näkemykset ensin hätkäyttäisivätkin, siitä vo muodostua hyvä tilaisuus tarkastella omia arvojaan. Sen olen huomannut monta kertaa. Siinä punnitessani tulen pläränneeksi uudelleen omat mielipiteet ja keksineeksi entistä paremmat perustelut sille miksi olen sitä mieltä.

Onko sillä loppujen lopuksi paljonkaan merkitystä mitä joku tuntematon bloggari minun arvoistani ajattelee?

Ystävissäni on uskovaisia (ev.lut, bahai, jehova, skientologi) ja yksi ateisti. Arvostan heitä kaikkia. Yksikään ei ole tiukkapipoinen besserwisser, ja jos olisikin niin yrittäisin löysätä heidän pipoaan. Oma on jo löysä :)

Katilein kirjoitti...

Minulle Jumala tarkoittaa ennen kaikkea armoa. Rita kommentoi hyvin edellisessä, kyllä vastakkaisista näkemyksistä voi seurata hyvääkin. Mutta kyllä fundamentalistit ovat minustakin pelottavia. En pidä mistään ääri-ilmiöistä enkä minkään opin liian vahvasta tyrkyttämisestä.

Anonyymi kirjoitti...

hei.

eksyin blogillesi sattumalta ja nyt päivän luettuani blogiasi, tulee mieleen muutama asia. oletko puhunut äitisi kanssa lapsuudestasi ja nuoruudestasi ja niistä kauheista teoista, joita äitisi pedofiili-poikaystävä sinulle teki? mitä mieltä äitisi on asiasta. oliko hän aina tietoinen, vai teeskentelikö tietämätöntä? voin olla väärässä, mutta minusta sinä olet eniten vihainen äidillesi. äiti on perusturvan jalusta- ainakin pitäisi olla. ja jos se on sinulla ollut noinkin heikko, ei ole mikään ihme että koet jatkuvaa turvattomuutta, rauhattomuutta ja masennusta. uskon vahvasti kauhean kuorman mielessäsi helpottuvan sinä hetkenä, jolloin puhut rohkeasti ajatuksesi, vihasi, pettymyksesi hänen kyvyttömättömyyttään kohtaan. kyllä hän sen kestää, sillä tuskin tulee hänelläkään yllätyksenä. ja vaikka tulisikin, niin sinulla on oikeus päästä raskaasta taakastasi. hänellä on velvollisuus pyytää sinulta anteeksi. olen itse pienen tytön äiti ja minun suurin ja ehdottomasti tärkein tehtävä on suojella tytärtäni kaikelta pahalta. Anni Sinnemäki kirjoitti joskus laulussaan että " ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi". Juuri näin jokaisen äidin kuuluisi ajatella ja toimia sen mukaisesti.

Bamiella Josko kirjoitti...

Niin, olen ollut hyvin vihainen äidilleni, mutta en enää koe niin. Äiti tuntuu nyt vanhemmiten kovin hauraalta ja aika rasittavalta, koska hän toistaa samoja asioita yhä uudelleen. En ole paljoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän on vanhusten palvelutalossa. Hoitaja käy hänen luonaan 2-3 kertaa päivässä. En oikeastaan raaski rasittaa häntä vanhoilla traumoillani. Hän on toiminut aikoinaan niinkuin on hyväksi nähnyt.

Asioiden kirjoittaminen blogissa ja päiväkirjassa on auttanut minua jonkin verran. Enkä kanna äidilleni kaunaa, vaikkei hän olekaan ollut aina tukeni ja turvani.