sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Rinnat pystyyn ja tukka taakse

Ravistelen ujouden olkapäiltäni ja kirjoitan niinkuin se on ja näinhän se menee. Se, jota elämäksi kutsutaan, se on nyt minusta tuskaista tarrautumista elämään, mitä näen tietokoneeni näytöllä. Nettituttavat ja -ystävät ovat tulleet tärkeiksi. Heidän lyhyet viestinsä olemassaolostaan ja heidän kertomuksensa elämästään. Vasta tänä syksynä innostuin lukemaan blogeja. Seuraamani blogit ovat pitäneet minut kiinni jossakin tärkeässä, jota en osaa kuvailla. Se on varmaan yhteenkuuluvuuden tunne. Ainakin tämä nettiin kirjoittelu yhdistää meitä, jos muuta yhteistä ei ole eikä mitään yhteyttä syntyisikään.

Kiitos kommenteistanne!

Itse olen niukkasanainen, jopa sanaton. Pelkään kommentoida tekstejä, jotka ovat niin tosia ja elämää täynnä. Kipu ja tuska puhuttelee. Samoin lasten timanttiset ajatukset, joita olen saanut parissa blogissa lukea. Haikeana ajattelen menetettyä kasvun mahdollisuutta elää oman lapsensa kanssa. Nähdä tuon pienen kasvavan ja kehittyvän, elämänsä kiertyvän hänen olemuksensa ympärille. Minulle ei suotu omaa lasta. SOS-lapsikylässä hoidin 8 lapsen taloutta ja elin aikani lapsien kanssa "tätinä", joka tuurasi "äitiä" eli lähikasvattajaa hänen lomillaan ja vapaapäivinään. Se aika oli rankkaa, mutta antoisaa. Arki oli täynnä elämää, jota vieläkin kaipaan ympärilleni. Aika aikaansa kutakin, sanoi mummoni.

Elämäni on nyt netissä. Erakoidun näyttöpäätteen äärelle. Mieheni voi huonosti, kun ei saa huomiotani ja rakkauden osoitukset ovat supistuneet aamu- ja iltasuukkoon. Terapeuttini on huolissaan harrastuksestani hallinnoida nettiyhteisöjä. Pitäisi olla myös tuttavia ja ystäviä, joita tapaa kasvokkain. No me tapaamme kyllä. On jo tapaamispäivä sovittu pikkujoulun merkeissä. Peräti kolmet pikkujoulut tänä vuonna. Hirvittää mennä näyttäytymään porukoihin. Osaanko enää edes rupatella niitä näitä sanomatta mitään erityistä niinkuin on tapana pikkujouluissa.

Rinnat pystyyn ja tukka taakse. Kyllä se näin menee. Se elämä ohitse. Hetki hetkeltä poistuu muistoihin aikaa, jota ei saa takaisin. Tässä iässä yli viisikymppisenä alkaa pohtia, mitä on elämällään saanut aikaan eli onko mikään merkittävästi muuttunut paremmaksi siksi, että minä olin ja elin. Olenko ollut taakka vai apu, ilontuottaja vai murheenkryyni. Onneksi en ole saanut aikaseksi rikosrekisteriä. Mutta miksi poliisi seuraa minua kaupungilla, tietty tyyppi kulkee kaupoissa ja odottelee kuppiloiden liepeillä. Ei ole huomaavinaan minua, mutta näen, että hän panee merkille, ketä tapaan, kuka puhuu kanssani, mitä ostan. Luulen, että poliisi on hakkeroinut tiedostoissani ja selvittää ongelmaa, jota minussa ei ole. Etsii, etsii ja soisi löytävänsä.

2 kommenttia:

Elegia kirjoitti...

Luin viikonvaihteen lehdestä (taisi olla Ilta-Sanomien Plusliite) eräästä ikäihmisesta, joka oli ollut varaäitinä SOS-lapsikylässä. Se oli kyllä avartava juttu. En tiennyt siitä ja sen toiminnasta ennen mitään. Se on tärkeää ja varmasti raskasta työtä.

Isopeikko kirjoitti...

Peikkokin kävi :)